Sairaanhoidon äkillisissä tilanteissa etäisyyksiä voidaan lyhentää tekniikalla. Aivotapahtuman tietokonekuvaus voidaan lähettää asiantuntijan tulkittavaksi heti. Ensihoito pystyy lähettämään sydänpotilaan EKG-nauhan sairaalan asiantuntijalle. Molemmissa tilanteissa infarktin nopea liuotus joko säästää hengen tai estää halvaantumisen.
Ei-hätätilanteessa tekniikka siirtää kuvaa potilaasta, hänen röntgenkuvistaan tai ultraäänilöydöksestä asiantuntijalle, jolloin potilas säästyy matkustamiselta ja hoitokin alkaa nopeammin. Sähköiset konsultaatiot antavat perustason lääkärille neuvot potilaan hoitamiseen, jolloin aikaa ja matkustamista niin ikään säästyy.
Yhtenäinen sairaanhoitopiirin tai maakunnan kokoinen sähköinen sairauskertomus auttaa välttämään toistuvia ja päällekkäisiä tutkimuksia, jos tiedot sairauskertomuksesta ovat vähällä vaivalla löydettävissä.
Leikkaustoimenpiteitä voidaan tehdä etänä, jos käytettävissä on asianmukaista osaamista kummassakin päässä ketjua tai jos käytettävissä on leikkausrobotteja. Tämän tyyppinen toiminta soveltuu kuitenkin toistaiseksi vain muutamiin toimenpiteisiin eikä sillä koko kansan sairaanhoidon kannalta ole juuri merkitystä.
Tulevaisuuden sairaanhoidon ja hoivan kannalta merkitykselliseksi nousee itsenäisesti asuvan ikääntyvän väestön hyvinvointi ja terveyden seuranta. Iän myötä pitkäaikaissairaudet lisääntyvät, lääkityksiä tarvitaan, tulee liikuntarajoitteita ja sairauksien myötä myös äkilliset sairauskohtaukset tai voinnin romahdukset lisääntyvät.
Tätä päivää ovat jo lääkkeenottohälytykset tai automaattiset ateriahetkien hälytykset, vaikka ne eivät vielä ole kovin laajassa käytössä. Eivätkä ne sovi kaikille, kuten eivät myöskään tietokoneistetut ”näköpuhelut”, hoitajatapaamiset virtuaalisesti. Muistiltaan terveille sopii hälytysranneke ja siihen mahdollisesti yhdistetty automaattinen ”näköpuheluyhteys”, jos rannekkeen toisessa päässä on asiallinen valmius kokoaikaisesti.
Maailmalla hoitajarobotit tuntuvat olevan suurta huutoa, mutta niiden toimivuus vaatinee melkomoista kaikkien mahdollisuuksien ohjelmointia. Maaseudulla toimii edelleen jossain määrin naapureihin perustuva liikkumattomuustarkkailu: ellei näy liikettä, voi olla jotakin sattunut. Vastaava liikkumattomuusilmaisin asunnoissa voisi olla mahdollinen, mutta itse en ainakaan suostuisi siihen, että valvontakameran silmät tuijottaisivat jokaisesta nurkasta.
Siinä vaiheessa, kun ”itsenäisesti” asuva ei juuri pääse sängystään liikkeelle, hoivahenkilöstön korvaaminen tekniikalla tai etävalvonnalla ei ole enää inhimillistä. Jos se on inhimillistä rollaattorimummunkaan kohdalla. Nimittäin yksi ihmiselämän perusasioista on vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa.
Hoivateknologian lisääntymisen myötä ikääntyneen ja raihnaantuvan ihmisen yksinäisyys on suuri vaara. Hoivattavasta tulee helposti yksi numero monitorissa, yksi varttitunnin piipahdus vuorovaikutusta vaihtuvien hoitajien ja yksinäisyydessään elävän hoidettavan kesken. Hoidettavan, jota suunnattomasti kiukuttaa ovelta kurkistavan hoivaajan tekoreippaus.
Mutta kun hoivaajia ei riitä? Rupatteluun, kahvihetkeen, valokuvien katseluun, yhteiselle keskustelulle huonekasvien kanssa, lapsuuden muistojen hauskuuksiin, palaamiseen elämänkaaren hyviin hetkiin.
Vaikka entiset suhteellisen pienet vanhainkodit ovatkin nykyisin julistettu pannaan, niissä asukkailla kuitenkin oli sosiaalista elämää. Toisten vanhusten kanssa, pysyvän hoitohenkilöstön kanssa. Joillakin siellä kävi myös vieraita, joiden näkeminen oli ilonpisara myös muille vanhuksille. Nykyiset palveluasunnot ovat toki jossain määrin samanlaisia, mutta ”taloudellisuussyistä” ne tehdään niin massiivisiksi, että asukkaat eivät koskaan opi tuntemaan toisiaan tai edes henkilökuntaa. Jollekin on helpompaa pysytellä huoneessaan kuin yrittää väkisin seurustella outojen ihmisten kanssa.
Ikääntyvien ihmisten perhehoito voisi olla yhdenlainen ratkaisu vuorovaikutus- ja yksinäisyysongelmaan. Kunhan pidetään huolta siitä, että perhehoivapaikka on asianmukainen eikä ratkaisuja tehdä yksiniittisesti pelkän talousnäkökulman perusteella. Silloin oltaisiin lähellä vuosisadan takaista huutolaisuutta: sijoitetaan sinne, joka halvimmalla ottaa.
Toista ratkaisuyritystä on ainakin jossain kokeiltu: samoihin taloihin asutetaan sekä ikääntynyttä että nuorta väkeä, lapsiperheitäkin. Ainakin tämä estää palvelutaloslummeja, joissa asukkaat näkevät vain muita raihnaisia ja joskus senkin ovelta kurkistavan hoitajan.
Tekniikasta voi toki olla paljonkin apua niin sairaanhoidossa kuin ikääntyneiden hoivassakin. Inhimillisen kontaktin, näkemisen, kuulemisen, koskettelun ja henkilökohtaisen potilaan tutkimisen vertaista se ei kuitenkaan ole.
Niilo Keränen on lääkintöneuvos ja kansanedustaja (kesk.) Taivalkoskelta.