Kirjoittaja on Lapin läänin maaherra.
Pohjois-Suomen kunnissa on viime vuodet tehty ripeään tahtiin ennusteita ja suunnitelmia oman vanhusväestön määrästä sekä hoidon ja hoivan tarpeesta. Myös lääninhallituksissa on satsattu ikääntyneen väestön hoidon laadun ja saatavuuden arviointiin.
Keväällä 2001 sosiaali- ja terveysministeriön julkaisema ikäihmisten hoitoa ja palveluja koskeva laatusuositus antoi myös vauhtia kuntakohtaisten toimintaohjelmien laatimiselle. Väestöennusteen mukaan Suomi oli ja on edelleen EU:n maista nopeimmin ikääntyvä. Vuonna 2020 joka viides suomalainen on täyttänyt 65 vuotta ja yli 75-vuotiaiden määrän ennustetaan kasvavan puolella samassa ajassa.
Lapin osalta läänikohtainen arvio vanhusten hoidon tilasta valmistui jo puolenkymmentä vuotta sitten. Tulokset eivät olleet häävit: jotta Lapissa saavutettaisiin vanhusten laitoshoidossa hyvän hoidon taso, hoivapaikkoihin kuten vanhainkoteihin tarvittaisiin noin 700 työntekijää lisää.
Vanhainkodeissa suurin osa vanhuksista pitää auttaa sängystä, kävelyttää ruokasaliin, vessaan tai pesulle. Erään pienen kunnan vanhainkodissa kysyin, kuinka usein vanhukset kävivät ulkona esimerkiksi pihalla kävelemässä. Sain vastauksen, ettei henkilökunnalta liiennyt aikaa muuhun kuin perushoitoon. "Ei meidän työaikamme riitä vanhusten kävelyttämiseen tai harrastustoimintaan", tokaisi topakka hoitaja.
Omaishoidon osalta tilanne ei ole Pohjois-Suomessa ollut paljon lohdullisempi. Kunnat tukevat omaishoitajien työtä kitsaasti ja kuntakohtaiset erot ovat suuret. Usein omaishoitaja huolehtii ikääntyneestä puolisostaan tai muusta lähisukulaisesta käytännössä vuorokaudet ympäri. Silti tarvittiin eduskunnan hyväksymä laki, ennen kuin kunnissa kypsyttiin ajatukseen, että omaishoitajallakin on oikeus edes muutaman kerran vuodessa lepoon ja vapaa-aikaan.
Myös sisäministeriön käynnistämän kuntien palvelurakenneuudistuksen juuri päättyneellä kenttäkierroksella kasvavat vanhusväestön luvut on otettu yhdeksi esimerkiksi, miksi kuntien toiminnassa tarvitaan rationalisointeja ja säästöjä. Kuntapalvelu-uudistuksessa on paljon puhuttu kuntien optimikoosta: esillä on suurempiin kuntakokoihin tähtäävä peruskuntamalli sekä maakuntaliittokokoinen aluekunta- ja terveyspalveluiden järjestämiseen terveyspiirimallit.
Pohjois-Suomen eri kulmilla kuntapalveluiden uudelleen järjestämiseen ollaan lähdetty hiukan erilaisin tunnelmin. Pohjois-Pohjanmaalla tutkitaan vakavalla mielellä kuntaliitoksia. Kainuulla on oma hallintokokeilunsa. Lapissa kuntaliitokset eivät, toteutumassa olevaa Rovaniemien yhdistymistä lukuun ottamatta, saaneet juuri kuntapäättäjiltä kannatusta, mutta jokaisessa seutukunnassa mietitään, mitä palveluita voitaisiin tuottaa yhteisvoimin.
Kunnat ovat tasapainottaneet budjettejaan säästämällä palveluista ja suorittavan portaan henkilöstöstä. Vaikka Pohjois-Suomen osalta voidaan yhä osoittaa, että kuntien kansalaisilleen järjestämät peruspalvelut ovat vähintään valtakunnallista keskitasoa, vuosia jatkunut säästökuuri näkyy palveluiden laadussa. Siitä ei olekaan enää varaa tinkiä. Riippumatta siitä päädytäänkö Pohjois-Suomessa kuntaliitoksiin vai ei, jokaisessa kunnassa olisi syytä etsiä säästöjä kunnan johtamisjärjestelmistä, hallinnosta, hallinnon tukipalveluista ja muusta operatiivisesta toiminnasta. Näissä asioissa yksikkökoon suurentamista pitäisi voida harkita.
Kuntien edunvalvontajärjestö, Kuntaliitto mielellään esittää laskelmia, miten kunnan ylläpitämien vanhusten hoivapaikkojen asiakasmaksuja korottamalla kuntien kasvavia vanhusten hoivakuluja voitaisiin tasoittaa. Sen sijaan että mietitään, miten vanhusten omaosuutta hoidon kustannuksissa voitaisiin korottaa, tarvittaisiin niin Kuntaliitossa kuin kunnissa runsaasti ennakkoluulotonta ajattelua, millä keinoin ikäihmisten omatoimisuus voitaisiin säilyttää mahdollisimman pitkään.
Tuttua on, että niin kauan kun ikäihminen asuu omassa kodissaan, tuttujen esineiden ja askareiden parissa hän pystyy säilyttämään toimintakykynsä. Vanhainkodissa kotonaan vielä kohtalaisessa kunnossa ollut vanha väkisin laitostuu, kun kaikki tuodaan valmiiksi eteen.
Jos kunnissa sijoitettaisiin enemmän euroja kotipalveluihin, aivan niin monen vanhuksen ei tarvitsisi jonottaa palvelukoteihin ja laitoksiin kuin nyt on tilanne. Nyt kunnallinen kotiavustaja ennättää hädin tuskin pistäytyä vanhuksen kotona katsomassa, että asiat ovat kunnossa, kun on ennätettävä jo seuraavaan paikkaan. Verenpaineen mittaus ja lääkkeistä huolehtiminen ovat tärkeitä asioita ikäihmisen terveydentilan kannalta.
Vielä tärkeämpi on, että vanhuksella on tarkoituksellista ja toivottua tehtävää. Kotiin tarvittaisiin sellaisia kotiavustajia, joilla on aikaa tukea vanhusta hänelle mieluisissa harrastuksissa. Luultavasti jo muutaman euron satsauksella vanhusta kohti säästettäisiin tuhansia euroja laitosmenoissa, kun vanhat eläisivät virkeinä kotona. Hyvä vanhuus tulee siitä, kun on jotain tekemistä, joka pitää aktiivisena.
Olisiko liikaa vaadittu, jos vanhainkodissa tai palvelutalossa vanhus saisi tehdä jotain niistä askareista, joita hän on tottunut tekemään aktiiviaikanaankin. Lappilaisen poromiehen aika kuluisi mukavammin, jos hän voisi tehdä vielä vanhainkodissakin jotain niistä puhdetöistä, joita hän on tottunut tekemään. Olisipahan vanhainkodillakin jotain myytävää joulumyyjäisissä.
Kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, tilanne vanhuspolitiikassa Suomessa tulee muuttumaan. Nimittäin tämä ikäluokka osaa ja tulee vaatimaan.