Kun vierailin kaksi vuotta sitten Länsi-Saharassa Polisarion valvomilla alueilla, vapautusliike torjui jyrkästi kaikki yhteydet terroristeihin.
Polisario piti loukkaavana Marokon väitteitä, että yli 30 vuotta jatkunut toiminta Haagin kansainvälisen oikeuden laittomaksi tuomitseman miehityksen päättämiseksi ja YK:n vaatiman kansanäänestyksen toteuttamiseksi olisi yhtäkkiä muuttunut "terrorismiksi".
Aavikkotukikohtien kätköissä kohtaamani joukot olivat kurinalaisia sotilasyksiköitä.
Ne pitäytyivät tiukasti osapuolten jo vuonna 1991 sopimassa aselevossa, vaikka sissejä selvästi turhauttikin ettei aselevon hyväksymisperusteena ollut
YK:n lupaus järjestää Länsi-Saharan itsenäistymisestä kansanäänestys "vuoden kuluessa" ole vieläkään toteutunut.
Vaikutelmaa terrorismiin pyrkimisestä en saanut myöskään vieraillessani aikanaan useissa Malin tuaregien leireissä Timbuktun pohjoispuolella.
Pitkä kansannousu oli silloin päättynyt rauhansopimukseen hallituksen luvattua kehittää tuaregien koulutusta, terveyspalveluja ja liikenneyhteyksiä sekä luovuttaa heille enemmän sananvaltaa paikallishallinnossa ja armeijassa.
Aavikolla käytiin kuitenkin taas satunnaisia kahakoita, sillä lupaukset eivät olleet edenneet teoiksi. Paimentolaiset kokivat jääneensä edelleen syrjäytetyksi kehityksestä ja tulonjaosta.
He korostivat kuitenkin, että tärkeintä heille on saada jatkaa rauhassa perinteistä elämänmuotoaan -- yhteiskunnallisesti oikeudenmukaisissa oloissa.
Yhdysvaltain todellisena tavoitteena lienee kytkeä tiiviimmin vaikutuspiiriinsä alue, jonka merkityksen se on vasta herännyt huomaamaan.
Maailman kolmanneksi suurimman uraanintuottajan Nigerin merkitys maailman ydinenergiatuotannossa kasvaa jatkuvasti, Tshad on noussut hiljattain keskeiseksi öljyvaltioksi ja Saharan hiekassa piilee runsaasti muitakin vielä hyödyntämättömiä strategisia raaka-ainevaroja.
Saharasta on otettava jalansija -- ennen kuin vaikkapa Kiina ehtii.