Vanhat rakenteet ja asenteet jarruttavat julkista terveydenhuoltoa ja kansallista terveysprojektia. Muutoksia on tehtävä, vaikka väkisin.
Suomessa on huutava pula lääkäreistä, vaikka lääkäreitä on enemmän kuin koskaan. Leikkausjonot ovat yhä ongelma. Julkinen ja yksityinen sektori kiistelevät sen sijaan, että tekisivät yhteistyötä. Keskussairaaloiden kalliit laitteet lojuvat käyttämättöminä viikonloput ja illat. Markkinoille tulee jatkuvasti kalliimpia hoitoja ja lääkkeitä. Kun terveydenhuolto on medikalisoitu ja ennaltaehkäisevä työ lyöty laimin, lääkekulut kasvavat. Edes lääkkeiden vaihto halvempiin ei tosiasiaa juuri toiseksi muuta.
Suomen vanhusväestö lisääntyy nopeasti. Kuntien vastuulla olevia terveys- ja muita palveluja tarvitaan nykyistä enemmän. Kun rahat eivät riitä, on priorisoitava eli asetettava palvelun tarvitsijat tärkeysjärjestykseen. Toinen vaihtoehto on muuttaa perusteellisesti palvelurakenteita. Mutta ennen kaikkea on muutettava asenteita.
Kansallinen terveysohjelma hoitotakuineen tulee voimaan 2005. Silloin jokaisen on päästävä terveyskeskukseen kolmessa päivässä, erikoislääkäriin kolmessa viikossa ja leikkaukseen kolmessa kuukaudessa, kiireettömissäkin tapauksissa puolessa vuodessa. Ellei kunta kykene hoitoa takamaan, palvelu on ostettava yksityiseltä sektorilta tai muista EU-maista.
Kunnat selviäisivät terveydenhuollon kriisistä järjen käytöllä, purkamalla jäykkiä rakenteita, ottamalla käyttöön uusia teknisiä innovaatioita, tekemällä yhteistyötä ja luopumalla itsekkäästä kilpailusta. Peruspalveluministeri Liisa Hyssälä onkin pannut tuulemaan. Sosiaali- ja terveysministeriön väki on jalkautunut alueille selvittämään pullonkaulat. Kalevan haastattelussa ministeri meni jopa niin pitkälle, että esitti terveydenhuoltoon ulkopuolista diktaattoria, joka sanelisi säännöt julkiselle terveydenhuollolle, jukuripäisille sairaanhoitopiireille ja kunnille.
Hyssälän kannanotto tuli sopivasti vastauksena sisäministeriön kuntaosaston ylijohtajan Cay Sevónin pelolle. Helsingin Sanomien haastattelussa maanantaina hän uskoi, että väestön ikääntyessä lakiin perustuvat täydelliset kuntapalvelut voidaan taata vain iäkkäille. Ylijohtaja ehdottaakin, että varojen hiipuessa vanhimpiin liittyvät palvelut hoidetaan tehokkaasti ja lakiin perustuen, mutta työikäiset, nuoret ja koululaiset vapaammin järjestelyin eli suositusten perusteella. Hyssälä on paljon optimistisempi. Hän uskoo, että palvelut voidaan taata toimintoja tehostamalla.
Opetusministeri Tuula Haatainen varoitti asettamasta lapsia ja vanhuksia vastakkain. Molempien ministereiden lähtökohtana on, että ennalta ehkäisevällä työllä voidaan estää ongelmien synty ja rahaa vaativien uusien palvelujen tarve. Tästä huolimatta voi Sevónin tavoin kysyä, onko tosiaan kaikki palvelut betonoitava lakiin. Eikö vapaaehtoisesti tehdä enää mitään?
Terveysprojekti pakottaa julkisen terveydenhuollon irtautumaan vanhoista toimintamalleista. Pienet terveyskeskukset eivät yksin pärjää, vaan niiden on liittouduttava suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Sitten saadaan jo lääkäreitäkin. Tietotekniikan avulla voidaan tehdä toiminnot yhteensopiviksi, muuttaa terveyskortit ja sairaskertomukset sähköisiksi, antaa apua hoitoon satojen kilometrin päästä. Samalla säästetään rutkasti rahaa.
Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan on puututtava oleellisimpaan ongelmaan. Niin kauan kuin kansanterveyttä ja erikoissairaanhoitoa - terveyskeskuksia ja keskussairaaloita - ei ole kytketty lailla yhteen, ongelmista ei päästä. Edes diktaattori ei voi sanella, jos laki on yhteistyön esteenä.