Neljän viime vuosikymmenen ajalta ei tule mieleen yhtään ainoaa työmarkkinakierrosta, jolloin työnantajien edustajat olisivat sanoneet olevan otollinen hetki korottaa palkansaajien ansioita.
Päinvastoin. Joka kerta kuullaan sama virsi: kilpailukyky ei kestä palkankorotuksia.
Jos se työnantajista olisi yksin kiinni, kilpailukyky ei olisi kertaakaan kestänyt sen paremmin palkkojen korottamisia kuin muitakaan rahalla mitattavia etuisuuksia alamaisille.
Siitä huolimatta palkat ovat nousseet, työajat lyhentyneet ja kilpailussakin on pärjätty.
Voimassa oleva raamisopimus tehtiin alamittaisin palkankorotuksin kilpailukyvyn turvaamisen ja työpaikkojen luomisen hengessä vuosi sitten.
Tämä ei tunnu riittävän patruunoille, joiden uudet edusmiehet EK:n toimitusjohtaja, entinen kokoomusministeri Jyri Häkämies ja puheenjohtaja, vuorineuvos Ilpo Kokkila vaativat kansalta lisää uhrauksia. Ja mitenkäs muuten kuin kilpailukyvyn nimissä.
Voidaan tietysti esittää monenlaisia laskelmia sen tueksi, että teollisuutemme kilpailukyky ei ole paras mahdollinen. Yhtä lailla voidaan esittää laskelmia, jotka osoittavat, ettei se ole sen huonompi kuin muillakaan samoilla markkinoilla puuhastelevilla mailla.
Jos alhaiset palkat, pitkät työajat, surkea työsuhdeturva sekä olemattomat eläke- ja sairauspäivärahaedut olisivat kilpailukyvyn mitta, pitäisi Romanian kaltaisten Euroopan köyhien maiden olla mitä houkuttelevimpia sijoituskohteita yrityksille. Vielä köyhemmistä Aasian, Latinalaisen Amerikan ja Afrikan maista puhumattakaan.
EK:n patruunat ovat Häkämiehen ja Kokkilan suulla vaatineet palkkojen alentamista, viikkotyöajan kasvattamista, vapaapäivien vähentämistä ja eläkeiän korottamista.
Näillä tempuilla toki päästään Romanian tielle, mutta ei sen pidemmälle.
Mitä, jos tehtäisiinkin päinvastoin? Vaihtoehto tuskin sen huonompaan veisi.
Korotetaan palkkoja tuntuvasti. Se lisää kotimaista kysyntää ja antaa potkua teollisuudelle aikana, jolloin vienti ei vedä. Mitä enemmän kansalaisilla on rahaa, sitä paremmin on varaa ostaa kotimaisia tuotteita.
Jos kilpailukyvyn mittarina pidetään palkan ostovoimaa, tähän on saumaa. Akavan tilastojulkaisun mukaan suomalaisen keskipalkkaisen toimihenkilön suhteellinen ostovoima on Euroopan heikoimpia; puolet sveitsiläisten ostovoimasta. Taakse jäävät vain Italian ja Portugalin palkansaajat.
Vaatimus viikkotyöajan kasvattamisesta tuntuu suorastaan vastuuttomalta tilanteessa, jossa työttömiä työnhakijoita on neljännesmiljoona.
Jos halutaan, että mahdollisimman monella on töitä, pitäisi osan väestä lyhentää työaikaansa tehdäkseen tilaa toisille. Toisin sanoen olemassa oleva työ tulee jakaa useamman kesken.
Köyhyyttä näin jakamalla ansiot toki hieman laskisivat; mutta tasaisesti kaikilta. Painetta ihmisten toimeentulosta ei kaadettaisi kokonaan sosiaaliturvan varaan. Sosiaaliturvahan on yksi, josta EK:n herrat mielellään leikkaisivat.
Jo nyt monet palkansaajat tekevät normit ylittäviä päivä työskentelemällä kannettaviensa kanssa kotona vapaa-ajallaan. Näitä tunteja ei merkitä kirjoihin ja kansiin. Näin tilastot työaikojen pituuksista eivät kerro koko totuutta tehdystä työstä.
On aloja, joissa työtahti on niin kova, ettei ole inhimillistä vaatia suurempia uhrauksia.
Jos ihmiset vedetään työelämässä nykyistä kireämmälle, vaara on, että eläkkeelle siirrytään koko ajan ennen vanhuuseläkeikää. Jo nyt noin 25 000 ihmistä jää työkyvyttömyyden vuoksi ennenaikaisesti eläkkeelle.
Eläkeiän pidentämisestä puhuminen EK:n herrojen suulla alkaa olla jo huono vitsi.