Oululaisia on tullut moitittua siitä, että täällä mennään aina kaikkea uutta vastaan, varsinkin jos jotakin suunnitellaan omille kulmille. On täällä toisaalta ihan päinvastainen, melkein pahempi perinne.
Oulu on järjestelmällisesti yrittänyt hävittää kaiken vanhan, jotta uutta hirveää saadaan rakennettua tilalle. Täytyy ihan onnitella, miten loistavasti tämän myyräntyön tulos on toteutunut useiden vuosikymmenten aikana kuuluisalla "antaa mennä" - ja varsinkin "antaa palaa" -politiikalla.
Miltähän muutamat keskustan korttelit nyt näyttäisivät, jos kollektiivinen monen eri tason ja tahon toteuttama järjestelmällinen tihutyö olisi jätetty tekemättä? Ouluhan saattaisi olla jopa viihtyisä, kultturellin oloinen kaupunki.
Oulua jos yrittää katsoa avoimin silmin, vähän niin kuin vieraan näkökulmasta, löytyy täältä melkoisesti kaunistakin katseltavaa. Kun Tuiran suunnasta lähestyy keskustaa, Pokkitörmän kohdalla joskus kauniina kesäpäivänä ihan ihmetyttää, että onko tämä se iänkaikkinen kotiseutuni Oulu. Hetkellinen onnen tunne kyllä haihtuu ja illuusio murenee, kun laskeutuu Pokkitörmältä Aleksanterinkadulle.
Siinä näkyy tuhopolttajien, grynderien, kaupunkisuunnittelijoiden ja arkkitehtien kädenjälki. Vanhojen vähien jäljelle jääneiden puutalojen lähelle rakennetut uudet kivitalot eivät ole kitsiä, kuten joku jossain mainitsi, vaan yksikertaisesti rumia ja täysin sopimattomia siihen yhteyteen.
Sinne tänne sirotellut 1960-1970-luvun laatikkokerrostalot näyttivät vielä parikymmentä vuotta sitten rumilta laatikoilta, mutta ehkä niille alkaa ajan myötä kertyä ihan oikeaa arvoa ja jopa kauneutta. 1990-luvun rumiluksille samaa ei voi tapahtua.
Täkäläiset päättäjät ovat jälleen tekemässä näköalatonta "antaa mennä" -politiikkaa, jos he lakkauttavat Hietasaaren junaradan. Kirves lasautetaan suoraan kiveen.
Erikoiseksi asian tekee se, että hirvittävää vimmaa radan purkamiseen ei tunnu kenelläkään olevan. Asia eteni niin pitkälle, että tekninen keskus oli aloittaa purkamisen jo alkukesästä. Aktiivisen kansanliikkeen ansiosta rata sai armonaikaa ensi syksyyn. On adresseilla ja yleisönosastokirjoitusten ryöpyillä näköjään vaikutusta.
Taas meillä meinataan munia mahdollisuus lyhytnäköisillä päätöksillä. Junarataa voitaisiin hyödyntää nykyiseen verrattuna moninkertaisesti kaupungin matkailuvetonaulana. Pannaan lättähattu kulkemaan säännöllisesti kesäisin. Lisäpätkällä Nallikariin siitä tulisi todellinen vetonaula ja Oulusta johtava lättähattujen kaupunki. Sellaiseksi olisi historiallista pohjaa, koska kiskoauto- eli lättähattujunaliikenne alkoi täältä vuonna 1954.
Kun asiaa katsoo liian läheltä, saattaa tuntua, että pikku pätkä vanhalla romujunalla ei kiinnosta ketään, kaikkein vähiten tänne tulevia matkailijoita. Parikymmentä vuotta sitten Budapestissa tuli eksyttyä minijunaan, joka ajoi pienen matkan kaupungin laidalta lähiympäristöön. Rautatien junanlähettäjinä, lipunmyyjinä, konnareina ja muina virkailijoina toimivat pienet pioneerit.
Se ei todellakaan ollut mitään ihmeellistä, mutta olipahan yksi mieleenpainuvimmista nähtävyyksistä sillä reissulla. Oulussa kun alettaisiin liikennöidä lättähattua säännöllisesti 1950-luvun tyyliin pukeutuneen henkilökunnan hääriessä ympärillä, niin johan matkailubrändi kypsyisi ikivanhaksi, huippuarvokkaaksi konjakiksi.
Vaunuihin kunnon tarjoilut ja palvelut sekä Severi Suhosen oloinen artisti luomaan tunnelmaa, niin Oulun uusi matkailuvaltti on syntynyt vanhojen kiskojen päälle.
Kunhan Hietasaareen tulee huvipuisto, ja alueetta kehitetään muutenkin, lättähattumatkat sopivat kokonaisuuteen niin kuin reilusti suolattu voisilmä talkkunapuuroon, täkäläiseen perinneherkkuun.