Kuva islamista on länsimaissa mustavalkoinen, vaikka islam jakaantuu moniin koulukuntiin ja lahkoihin aivan samoin kuin kristinusko. Yksi merkittävimmistä ja monimuotoisimmista suuntauksista on suufilaisuus eli islamin mystiikka.
Islamin tutkijan, professori Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan suufilaisuudella on ollut tärkeä merkitys islamilaisuudelle jo tuhannen vuoden ajan.
"Suufilaisuus painottaa henkilökohtaista Jumala-kokemusta enemmän kuin uskonnon muodollisia piirteitä, joten se muistuttaa islamin perimmäisistä arvoista. Lisäksi suufilaisuus pitää kaikkia uskontoja teinä lähestyä Jumalaa, joskin suufilaisuus nähdään parhaaksi tieksi."
Suvaitsevaisuutensa ansiosta suufilaisuus on edesauttanut islamin leviämistä. Islamin levitessä keskiajalla monilla alueilla käännyttiin ensin suufilaisiksi ja siirryttiin vähitellen sunnalaisuuteen eli islamin suurimpaan, muodollisempaan koulukuntaan.
Yksilöllisen Jumala-yhteyden tueksi suufilaisuus on synnyttänyt mystisen filosofian, "Jumala-viisauden". Jumala pyritään ymmärtämään uusplatonisuudesta vaikutteita saaneiden filosofisten rakennelmien pohjalta.
Mystinen filosofia on vedonnut etenkin yläluokkiin, kun taas mystisen kokemuksen korostaminen on houkutellut suufilaisiksi myös vähäosaisia ja muiden uskontojen edustajia. Kaikkia suufilaisia yhdistää vahvimmin mystinen kirjallisuus, jossa runoudella on tärkeä rooli.
Yhteys kristittyihin askeetteihin
Suufilaisuus alkoi muotoutua 700-luvun lopulla islamin askeettisen liikkeen pohjalta. Varhaisimmat suufit pukeutuivat karkeisiin villavaatteisiin. Suufilaisuus-sana onkin luultavasti johdettu arabian villaa tarkoittavasta sanasta suf. Pukeutuminen viittaa kristillisiin vaikutteisiin, sillä kristityillä askeeteilla oli tapana pukeutua villaan.
Sittemmin suufit ovat usein käyttäneet uskonharjoituksissa tilkuista ommeltua viittaa, joka peittää mystikon niin kuin käärinliina ruumiin. Suufien kertomuksen mukaan Jeesus nostettiin taivaaseen paikatussa viitassa. Jeesus onkin suufeille tärkein esikuva profeetta Muhammadin ohella.
Askeettien vaikutus näkyy suufilaisuudessa myös yleisemmin köyhyyden ihannoinnissa. Suufit kuitenkin korostavat, että liika maallisen hyvän halveksunta ja ulkoisiin seikkoihin takertuminen kääntyy Jumalan armon halveksunnaksi.
Siksi askeesi on useimmille suufeille uskon välikappale, ei itsetarkoitus. Säännöllisen rukoilun ja mietiskelyn rinnalla voi viettää tavallista, kohtuullista elämää, perustaa perheen ja tehdä työtä.
Ekstaasissa
Jumalan luona
Ekstaasi on suufilaisuudessa tila, jossa ihminen on Jumalan luona. Sitä pidetään Jumalan armolahjana, mutta tietyt rituaalit liittyvät sen saavuttamiseen. Niistä tärkein on dhikr, "mainitseminen" eli eräänlainen mietiskely, jossa suufi joko ääneen tai mielessään toistaa Jumalan nimeä ja tiettyjä uskonnollisia kaavoja.
Vähitellen dhikr syvenee sydämen dhikriksi, jolloin ihminen pakottaa sydämensä sykkimään mantran tahdissa. Kun dhikr muuttuu automaattiseksi, koko mystikon olemus "katoaa". Tällöin suufi saattaa saavuttaa ekstaattisen tilan ja tanssia, laulaa tai huudahdella spontaanisti.
Eräiden varhaisten suufimystikkojen, muun muassa 900-luvulla eläneen persialaisen Mansur al-Hallajin ihmeteot ja ekstaattiset huudahdukset kuten "Minä olen totuus!" koettiin sunnalaisten keskuudessa jumalanpilkaksi. Koska Al-Hallajilla oli vieläpä vaikutusvaltaisia ystäviä, hänet tuomittiin lopulta kuolemaan. Sen seurauksena suufilaiset määrittelivät uskoaan selkeämmin suhteessa sunnalaisuuteen, mikä johti suufilaisen filosofian ja kirjallisuuden syntyyn.
Suufiluostareista veljes-
ja sisarkuntiin
Ulkoiset paineet myötävaikuttivat myös suufien järjestäytymiseen. Varsinkin islamin sotaisille rajaseuduille perustettiin 1200-luvulta alkaen suufiluostareita, joissa suufit viettivät samankaltaista elämää kuin kristityt munkkiveljestöt.
"Vähitellen näistä suufiyhdyskunnista muotoutui väljempiä, perinnöllisiä veljes- ja sisarkuntia. Niiden jäsenet viettävät tavallista elämää ja kokoontuvat kerran tai kahdesti viikossa eräänlaiseen suufilaisuusiltaan. Illan tärkein riitti on dhikr", Hämeen-Anttila kertoo.
Dhikrin aikana suufit istuvat piirimuodostelmassa. Suufimestari lukee dhikr-lauseen, jota muut toistavat rytmikkäästi, mukaillen rytmiä liikkeillään. Asteittain lauseen ja liikkeiden rytmi kiihtyy ja lause lyhenee, kunnes toistetaan vain yhtä sanaa tai fraasia. Dhikriin voi liittyä tanssia, musiikkia ja laulettavaa runoutta. Kaikissa suufijärjestöissä ei kuitenkaan sallita tanssia tai musiikkia.
Eräät suufiveljeskunnat ovat omaksuneet rajumpia riittejä, joiden taustalla on usein ollut protesti vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan. 1100-luvulla Syyrian ja Egyptin alueella syntynyt Qalandar-liike pyrki tuomaan mystisen anarkian yhteiskunnan sisään aikana, jolloin muslimeja uhkasivat niin mongolit kuin kristityt ristiretkeläiset.
Qalandarit pyrkivät tappamaan alemman sielunsa ankarilla keinoilla: he ajoivat kaikki karvansa pois, elivät kerjäämällä ja vaeltamalla, olivat selibaatissa, tekivät tatuointeja ja lävistyksiä ja kiduttivat itseään. Euroopassa qalandarit tunnettiin paremmin dervisseinä ja fakiireina. Arabian sana faqr, "köyhä", yhdistetäänkin usein piikkimatolla makoileviin taikureihin.
Vaihtoehto fundamentalismille
Suufijärjestöt ovat joutuneet 1800-luvulta alkaen monien hyökkäysten kohteiksi. Puhdasoppisuutta korostavat muslimit ovat pitäneet suufilaisuutta harhaoppina, joka pohjautuu kansanuskoon ja vieraisiin vaikutteisiin.
Toisaalta 1800-luvun modernistit näkivät suufilaisuuden rappioilmiönä, joka esti islamilaista maailmaa nousemasta kehityksessä länsimaiden tasolle ja kulttuurissa uuteen kukoistukseen. Maallisen hallinnon myötä muun muassa Turkki kielsi suufiveljeskuntansa vuonna 1925.
Suufilaisuus on kuitenkin elpynyt 1950-luvun jälkeen. Tänä päivänä vahvoja suufijärjestöjä löytyy muun muassa Afrikasta, Keski-Aasiasta ja Syyriasta, ja mystiikkaa arvostetaan myös Iranissa. Turkissa toimii "sekajärjestöjä", joiden jäseninä on sekä naisia että miehiä. Suufilaisuus on kokonaan kielletty vain Saudi-Arabiassa, joka edustaa wahhabiittilaisuutta, kaikkein fundamentalistisinta islamin lahkoa.
Hämeen-Anttilan mukaan suufilaisuuden suhde puhdasoppisuuteen on kaksijakoinen. "Suufilaisuudelle ja fundamentalismille on yhteistä maallistumisen vastustaminen ja islamin keskeisten arvojen esiin nostaminen. Toisaalta suufilaisuus on fundamentalismin vastavoima, sillä sen ajama usko on huomattavasti suvaitsevaisempaa."
Vaikuttaa
myös länsimaissa
Suufilaisuus on saanut viime vuosikymmeninä jalansijaa myös länsimaissa. Etenkin Yhdysvalloissa on syntynyt harrastelijamaista, usein suufilaisen musiikin tai kirjallisuuden ympärille keskittyvää hengellisyyden etsintää, joka houkuttelee lähinnä kristittyjä. Toinen suufilaisuudesta kiinnostunut ryhmä ovat länsimaissa asuvat koulutetut muslimit, jotka ovat tutustuneet mystiikkaan yliopisto-opintojen, ei sukulaisuussiteiden kautta.
Kolmas ryhmä ovat järjestäytyneet suufilaiset, jotka kokoavat ympärilleen paljon muslimeja ja myös käännynnäisiä. Iranilaissyntyinen suufimestari Javad Nurbakhsh on kerännyt Lontoossa ympärilleen vahvan järjestön, jonka oppeja on muokattu vain hieman "länsimaisemmiksi".
Mikä eksoottiselta kuulostavassa suufilaisuudessa sitten vetoaa koulutettuun länsimaalaiseen?
"Suufilaisuuden ajattelumalli on älyllisesti erittäin vahva, ja viime aikoina suufilaisuudessa on pyritty vastaamaan nykyajan keskeisiin kysymyksiin. Esimerkiksi amerikkalainen suufifilosofi, professori S. H. Nasr on teoksissaan puuttunut modernin ihmisen henkiseen kriisiin ja ekokatastrofiin", Hämeen-Anttila kertoo.
Sitä paitsi suufilaisuuden ja kristillisen mystiikan sanoma on hyvin samankaltainen. Vain ilmaisut eroavat toisistaan: ensimmäinen on ottanut sanastonsa Koraanista, toinen Raamatusta.