Pohjois-Amerikan intiaanit ovat tulleet suomalaisille tutuiksi monien elokuvien, kirjojen ja sarjakuvien kautta, mutta kansojen elämä kiinnostaa myös akateemista tutkimusta.
Kesäkuun alussa tohtoriksi Tampereella väitellyt Rani-Henrik Andersson tutki historian väitöskirjaansa varten intiaanien keskuudessa vuosina 1889 ja 1890 levinnyttä henkitanssia.
Varsinkin lakota-heimon harjoittamana henkitanssi aiheutti valkoisissa niin paljon levottomuutta, että sotilaita lähetettiin reservaatteihin ja hieman myöhemmin ajauduttiin Wounded Kneen verilöylyyn, joka oli intiaanisotien loppunäytös.
Anderssonin tutkimuksen mukaan tuota henkitanssia ei kuitenkaan olisi tarvinnut pelätä. Sen tavoitteet eivät olleet sotaisia.
"Koko henkitanssi lähti liikkeelle yhden Wovoka-nimisen intiaanimiehen tanssista. Tanssi levisi nopeasti heimolta toiselle ja valkoiset hermostuivat, kun sotaisina pidetyt lakotat ryhtyivät sitä harjoittamaan. Mikään sotatanssi se ei ollut. Sillä haettiin yliluonnollisilta voimilta apua, jotta intiaanit voisivat palata tuon ajan reservaateistaan vanhojen hyvien aikojen elämäntapaan. Noitten aikojen uskottiin myös palaavan", Andersson kertoo.
Tutkija pureutui aiheeseensa monien eri lähteiden kautta ja opiskeli pari vuotta myös lakotojen kieltä. Hän sanoo, että hyvin mielenkiintoista oli huomata kuinka asian saama painotus vaihteli lähteestä riippuen.
"Reservaateissa toimineiden intiaaniasiamiesten raportit kertoivat asioista ehkä neutraalisti, kongressin papereissa tilannetta hiukan kärjistettiin ja lopulta lehdistö teki asiasta kauhistelevia sensaatioita."
Tanssit vieläkin rituaaleina
Viimeisiin intiaanisotiin siis ajauduttiin suurelta osin varsin harmittoman rituaalin takia.
Andersson kertoo, että tuo sotiin johtanut tanssiminen oli aika tyypillinen monien intiaaniheimojen kulttuuriin kuuluva rituaali.
"Henkitanssia tanssivat miehet ympyrässä. Tarkoitus oli pyytää yliluonnollisisia voimia toteuttamaan intiaanien haaveita", Andersson sanoo.
Tanssilla haluttiin palauttaa perinteinen elämäntapa ja vastaavia ilmiöitä tunnetaan lukuisilta pieniltä kansoilta, jotka ovat joutuneet vastaavaan tilanteeseen kuin Pohjois-Amerikan intiaanit aikoinaan.
"Henkitanssi oli tyypillinen elvytysliike, joita syntyy, kun alkuperäiskansojen kulttuurit ovat uhattuna. Valkoiset pelkäsivät, että tuolla tanssilla palataan barbariaan. Henkien palaaminen ei sopinut heidän sivistysnäkemykseensä", Andersson sanoo.
Vaikka intiaanien elämäntapa on tänään toinen, joitakin tansseja harjoitetaan yhä. Suurin osa niistä esitetään kuitenkin turistien viihdyttämiseksi. Henkitanssia ei enää tanssita, mutta sitä rajumpia menoja harjoitetaan joskus vieläkin.
"Viime keväänä Yhdysvalloissa ollessani kuulin, että jotkut lakotat olivat tanssineet aurinkotanssia, jossa miehen rintakehään kiinnitetään koukut ja tanssija on kiinni hihnoissa. Tällaisia itsensä uhraamiseen liittyviä tansseja tanssitaan kuitenkin harvoin, eikä niitä katsomaan varmasti päästetä turisteja."
Lakotat olivat ja ovat sioux-kansan suurin ryhmä, mutta kuitenkin heitä on varsin vähän. Henkitanssin aikoihin heimoon kuului arviolta 25 000 ihmistä ja nykyisin määrä lienee suunnilleen sama.
Kuitenkin juuri tämän ryhmän elämän joihinkin ilmiöihin perustuu nykyinen näkemyksemme intiaaneista. Lakotat olivat hyviä ratsastajia ja sotureita. He myös käyttivät intiaaneihin liitettyjä sulkapäähineitä.
"Siouxithan tappoivat kenraali Custerin ja heidän joukossaan oli myös intiaanipäälliköitä, jotka moni suomalainenkin tuntee nimeltä; Punainen Pilvi, Istuva Härkä ja Hullu Hevonen esimerkiksi."
Tutkijan mukaan elokuvissa ja sarjakuvissa intiaaneihin liitetyt ilmiöt vastaavat harvoin aikoinaan vallinnutta todellisuutta. Lakotatkaan eivät luonnollisesti voineet pitää kuumia sulkapäähineitä usein päässään.
"Eri kansoilla oli erilaisia päähineitä. Suomalaisia saattaisi hämmästyttää intiaani, jonka päässä on Väinämöisen lakkia muistuttava päähine. Kuitenkin sellaisiakin käytettiin. Myös toteemipaaluja esiintyy elokuvissa yleisesti, vaikka vain harvoilla intiaaneilla oli niitä. Eivätkä useimmat kansat asuneet tiipiin mallisissa kodissa, vaan käytössä oli monia erilaisia majoja ja asuinrakennuksia."
Suomessakin tutkittu ryhmä
Andersson kertoo omankin intiaani-innostuksensa lähteneen Hopeanuoli-lehdistä ja intiaanit kiinnostavat monia ihmisiä edelleen.
Jotain mystistä ja kiehtovaa heihin ja Villiin länteen liittyy monien sukupolvien mielestä, vaikka varsinainen Villin lännen aika kesti vain vuodesta 1840 vuoteen 1890. Tuosta ajasta suomalaisetkin ovat nähneet ja kuulleet paljon enemmän tarinoita kuin oman maansa asioista samalta ajalta.
Suomessa intiaaneihin perehtyneitä tutkijoita on muutama ja edellinen näihin kansoihin liittyvä väitöskirjakin ilmestyi vain parisen vuotta sitten. Täällä toimii myös Suomen intiaaniyhdistys, johon tutkijoitten lisäksi kuuluu alan harrastajia.
"Intiaanien tutkimista ei enää pidetä kummallisena, vaan ymmärretään, että heidän elämäänsä voi tutkia aivan yhtä hyvin kuin muinaisten kreikkalaisten asioita", Andersson päättelee.
