Japanin kulttuuri on vuosisatojen ajan kiihottanut mielikuvitustamme sekä perinteillään että muuntautumiskyvyllään. Japanissa matkailleet länsimaalaiset miehet hälvensivät vahvan itäisen kulttuurin uhkaavuutta korostamalla japanilaisen naisen eksoottisuutta ja eroottisuutta. Miesten kioskikirjallisuus synnytti geisha-myytin, joka on kaukana todellisuudesta.
Oululainen Japanin historian ja naishistorian tutkija Seija Jalagin arvioi, että Japanista puhuttaessa mieleemme nousee yhä ensimmäisenä siro, hymyilevä kimonoon pukeutunut nainen. Sellainen nuori geishaoppilas, joka kaunistaa Suomen kahdeksanneksi suosituimman makeisen käärettä.
"Japanilaiseen naiseen peilautuvat monet länsimaalaisten ennakkoluulot, unelmat ja pelot. Japanitar on kuvattu suloiseksi ja hyvätapaiseksi, seksuaalisesti vapautuneeksi mutta silti miehen alistamaksi. Hänen pehmeytensä on vastakohta japanilaisen miehen oletetulle kovuudelle. Nämä käsitykset tiivistyvät geisha-stereotyypissä", Jalagin kertoo ja arvelee, että vain hunnutettu musliminainen herättää meissä yhtä voimakkaita mielikuvia.
Jalagin avaa geisha-myyttiä sosiologi Annamari Konttisen kanssa toimittamassaan teoksessa Japanilainen nainen. Kuvissa ja kuvien takana.
Korkeasti koulutettuja taiteilijoita
Sana geisha tarkoittaa taidetta tekevää ihmistä. Geishat ovatkin korkeasti koulutettu viihdetaiteilijoiden ammattiryhmä, joka syntyi 1600-luvulla Kabuki-teatterien yhteyteen. Aluksi geishat olivat miehiä, mutta pian ammatti naisistui.
"Geishaopinnot aloitettiin jo pienenä. Geishaoppilaat eli maikot opettelivat soittamaan perinteisiä japanilaisia soittimia, laulamaan, tanssimaan ja keskustelemaan sivistyneesti. Heistä tuli arvostettuja ja erittäin hyvin palkattuja taiteilijoita, joiden ura jatkui noin 40-vuotiaaksi asti", Jalagin kertoo.
Geishat elivät naimattomina omissa kaupunginosissaan ja heidän ympärilleen syntyi laaja yhteisö, johon kuului kampaajia, pukijoita ja teehuoneiden pitäjiä. Geishat esiintyivät asiakkailleen teehuoneissa, joihin teehuoneen pitäjät tilasivat heidät erityisten välitystoimistojen kautta.
Geishat perivät näytöksistään kalliin tuntitaksan, joten kokonainen yö heidän seurassaan olisi tullut suunnattoman kalliiksi. Seksipalvelut eivät ole koskaan varsinaisesti kuuluneet geishan työhön.
Geishat sekoitettiin perhosnaisiin
Kun japanilainen yhteiskunta avautui 1800-luvun puolivälissä 700-vuotisen sotilashallinnon ajan päättyessä, geishat olivat Japanin oppineimpia naisia.
Silti suomalainen tutkimusmatkailija A. E. Nordenskiöld kuvasi 1880-luvulla geishoja seuraavasti: "He ovat tavallisesti määräajaksi myyneet itsensä ravintolan isännille ja elävät nyt tavalla, joka eurooppalaisella siveysmitalla mitaten ei juuri kehumista kannata. Tämän ajan kuluttua palaavat he kotiinsa tahi menevät naimisiin, eivätkä mitenkään ole sukulaistensa silmissä alentuneet. Mutta onnettomat ne, jotka jossakin muukalaisille suletussa kaupungissa antautuvat eurooppalaisten kanssa rakkauden vehkeisiin... Heidän maineensa on iäksi pilaantunut."
Nordenskiöld teki saman virheen kuin monet muut Japanin-kävijät: hän sekoitti geishat prostituoituihin ja perhosnaisiin. Länsimaalaiset miehet saattoivat tavata molempia teehuoneissa, jotka toimivat myös geishojen näyttämöinä.
Prostituutio yleistyi Japanissa 1800-luvun lopulla, kun köyhää maalaisväestöä virtasi suurkaupunkeihin. Lännessä kauhisteltiin vähävaraisten perheiden tapaa myydä tytär määräajaksi prostituoiduiksi.
"Vaikka japanilaisilla ei ollut samanlaisia uskonnollismoraalisia estoja kuin kristityillä, vanhemmat eivät toivoneet, että heidän lapsensa työskentelisi prostituoituna. Siihen pakotti köyhyys", Jalagin painottaa.
Avioliittovälityksellä oli puolestaan Japanissa pitkät perinteet. Välittäjät saattoivat yhteen taustaltaan ja statukseltaan samanlaisia ihmisiä, eikä romanttista rakkautta pidetty liiton perustana.
Japanin avautumisen myötä satamakaupunkeihin syntyi miesvaltaisia länsimaalaisten yhteisöjä, ja yksinäiset miehet hankkivat itselleen avioliittovälittäjien kautta määräaikaisia vaimoja. Tapaa alettiin kutsua perhospeliksi.
Perhostytöt toivat miesten elämään turvallisuutta: kotona odotti uskollinen kumppani, jonka saattoi lapsineen jättää, kun työtehtävä Japanissa oli suoritettu.
Seija Jalagin arvelee, että osa länsimaalaisten miesten ja japanilaisten naisten liitoista sisälsi aitoa kiintymystä, mutta usein kyseessä oli riistosuhde. Varsinkin liitoista syntyneiden lasten asema oli vaikea; monet heistä päätyivät lähetystyöntekijöiden ylläpitämiin orpokoteihin.
Japanissa liittoihin ei suhtauduttu suopeasti, mutta ne eivät olleet ylpeilyn aihe myöskään miesten kotimaissa.
Miehistä kioskikirjallisuutta
Kielteinen suhtautuminen perhospeliin ei estänyt viihdekirjallisuutta ammentamasta aiheesta romantiikkaa ja tragiikkaa. Juuri fiktio juurrutti geisha-myytin länsimaalaisten mieliin. Perhospelin tunnetuimpia kuvauksia ovat Pierre Lotin romaani Madame Chrysanthéme (1887) ja Giacomo Puccinin ooppera Madama Butterfly (1904).
Loti oli ranskalainen upseeri, joka oli jo aiemmin maailmaa matkatessaan kunnostautunut miehisen kioskikirjallisuuden kirjoittajana. Hän oli kuvannut rakkausseikkailuja muun muassa konstantinopolilaisen haaremiorjan ja tahitilaiskaunottaren kanssa.
Madame Chrysanthéme -romaanissa Loti kuvaa japanilaista määräaikaista vaimoa vain hieman yli kymmenvuotiaaksi, nukkemaisen kauniiksi ja mukavaksi olennoksi, jota "kukkeuden ohimentyä kukaan ei siedä hetkeäkään, sillä hänen hetkellinen viehkeytensä muuttuu välittömästi apinamaiseksi irvistykseksi".
Tarinat lapsivaimoista olivat paitsi seksuaalifantasioita, myös kuvauksia miehisestä seksuaalisesta vallankäytöstä sekä valkoisen Euroopan ja Amerikan vallankäytöstä muuta maailmaa kohtaan.
Nykyjapanitar osaa hyödyntää myyttiä
Japanilaiset naiset joutuvat yhä taistelemaan geisha-stereotyyppiä vastaan, mutta osa nuoremman polven naisista osaa myös hyödyntää sitä.
He ovat oivaltaneet, että myytti japanilaisen naisen ja länsimaalaisen miehen suhteesta marginalisoi japanilaisen miehen ja länsimaalaisen naisen. Se kastroi japanilaisen miehen kyvyttömäksi työnarkomaaniksi ja kritisoi länsimaalaista naista epänaisellisuudesta.
"Japanilaisia perinteitä vastaan kapinoivat naiset menevät vaihto-opiskelijoiksi Yhdysvaltoihin, hakeutuvat töihin länsimaalaiseen firmaan tai solmivat suhteen länsimaalaisen miehen kanssa. Naimattomat "office ladyt" matkustavat lomamatkalle Havaijille ja vuokraavat havaijilaisen rantaleijonan seuralaiseksi", Jalagin kertoo.
Stereotyyppejä eivät ole ylläpitäneet vain länsimaalaiset. Japanilaisella yhteiskunnalla on taipumus kärjistää ilmiöitä, ja nykyisin japanilaisen viihdeteollisuuden tarjoamat naiskuvat ulottuvat samuraiajan uhrautuvaisuudesta äärimmäiseen hedonismiin.
Esimerkki jälkimmäisestä ovat juuri Havaijilla huvittelevat "toimistoruusut", joita kutsutaan nimellä yellow cabs.
