Kansallisteatterin korjaajat eivät ole oululaisia, niinpä Onni Tarjanteen alkujaan piirtämä satavuotias teatteritalo ei pullistele sivukaduille eikä Rautatientorin maisemaan. 40 miljoonan euron remontti ei juuri päällepäin näy, ja valtakunnannäyttämön seinät ovat yhtä lähellä artisteja kuin ennenkin. Teatteri avautui kaksi vuotta kestäneiden korjaustöiden jälkeen keskiviikkona.
Tarpeet on sopeutettu käytettävissä olleeseen tilaan. Tontin laajennusvaroja syötiin jo 1930-luvulla, kun taloon lisättiin työtiloja. Heikki ja Kaija Sirénin vuonna 1954 suunnittelema laajennusosa vei loput tontista. Nyt valmistuneessa remontissa ei näihin osiin puututtu.
Mutta paljon on muuttunut, kun joka paikka on käyty talossa läpi. Remontti on ollut kaksijakoinen. Yleisötiloissa on laitettu vanhat paikat kuntoon, uutta on tuotu harkiten ja täydentäen. Sen sijaan näyttämön kohdalla on kaikki uutta peruskalliosta lipputangon nuppiin: on kuin siemenkota olisi porattu omenasta pois. Näyttämö tekniikoineen onkin haukannut remonttirahoista kolmanneksen. Vanhasta muistuttaa enää ukkoskone; laudoista rakennettu torni, johon pudotettiin kiviä.
Savivellillä puupaalujen varassa seisovan kivitalon perustuksia on tukevoitettu tuhannella uudella betonipaalulla. Rakenteellisesti haastavaa on myös ollut uuden näyttämötekniikan tukeminen vanhoihin muureihin. Näitä on vahvistettu, mutta uusia pilareita ei haluttu viemään tilaa näyttämöltä.
Vanhoissa rakennuksissa nykyaikaisen LVI-tekniikan sijoittaminen on haasteellista. Kansallisteatterin ullakoilla oli riittävästi tilaa konehuoneille ja vanhat roilotkin riittävän avaria. Tekniikka on saatu onnistuneesti piiloon.
Paluu menneisyyteen
Teatterisalin korjausta edeltävä ilme oli peräisin Heikki ja Kaija Sirénin suunnittelemasta, vuonna 1962 valmistuneesta remontista. Tuolloin kaikki yleisötilat "ajanmukaistettiin". Koristeita rapsittiin pois, ovi- ja ikkuna-aukkoja suljettiin, ja teatterisalin väritys muuttui vaaleaksi. Aitioitakin haluttiin poistaa, mutta niin pitkälle ei menty.
Nyt remontissa on ohennettu 1960-luvun kerrostumaa ja kaivettu esiin vanhaa. Sisätilojen arkkitehtuuri ja kalustus on kooste eri vuosikymmeniltä. Museaalisesti oikeaoppinen ei korjaus ole ollut, sillä monessa kohdin jo kertaalleen purettua on rakennettu uudelleen, vanhojen piirustusten ja valokuvien mukaisesti jäljitellen. Nykyilme ei ole kuitenkaan täsmälleen minkään todellisen historiallisen tilanteen mukainen. Sellaisena sisätilat ovat osin lavastusta, mikä toisaalta teatterin luonteeseen istuukin. Rakennuksen historiallinen arvo ja uskottavuus kuitenkin kärsivät.
Vapautunut suhde historiaan antaa suunnittelijalle rikkaamman paletin luoda vaikuttavia ja viihtyisiä tiloja. Samaa periaatetta on onnistuneesti sovellettu Oulussakin tuomiokirkon ja Seurahuoneen remonteissa. Voidaan ajatella, että näin olisi alkuperäinen suunnittelijakin tehnyt, jos olisi nykytilanteessa valitsemassa.
Tällainen todellisen kaltainen, sallituilla lisäaineilla terästetty viihteellinen historia on silti lähestymistapana ongelmallinen. Koska mennään epäaidon kitschin puolelle? Onko rakenteiden ja muotojen tinkimätön rehellisyys sellainen arvo, jota tulee toteuttaa esteettisten tavoitteiden kustannuksellakin - eli onko rehellinen ja vain rehellinen kaunista?
Kerrostumat näkyvissä
Onni Tarjanne suunnitteli Kansallisteatterin aikana, jolloin kansallisromantiikka oli syrjäyttämässä kertaustyylejä. Kattojen kipsiruoteissa voi nähdä muistuman uusgotiikasta; ulkoisessa ilmeessä korostuu kuitenkin ajankohdan heräävä näkemys kansallisesta arkkitehtuurista.
Kuusikymmenluvun remontti suhtautui vanhaan kauniisti sanoen vapautuneesti. Nyt nämä korjaukset ovat saaneet maistaa omaa lääkettään. Katsomon penkit ovat näkyvin jäänne 1960-luvulta; mukavampiakin on teattereissa nähty, mutta uudelleen pehmustetut tuolit ovat tukevia ja mittasuhteiltaan hyviä. Muutamia valaisimia on ajalta säilytetty, ja tuopa yksi tupakkahuoneista mieleen maalaissäästöpankin kokoushuoneet.
Talon huonejärjestystä ei ole suuresti muuteltu, lähinnä on avattu yhteyksiä ja näkymiä. Teatterisaliin paistaa aurinkokin, elleivät pimennysverhot ole suljettuna. Sokkeloinen talo kuitenkin on, satunnainen kävijä on väliin suunnista ymmällään.
Tämän vuosituhannen kerrostuma on talossa väistämättä läsnä, onhan remontti ollut mittava. Talon arkkitehtien ketjuun liittyneen Sari Schulmanin oma panos näyttäytyy korostetun pidättyväisenä. Yksinkertainen muotokieli on enemmän sukua Siréneille kuin Tarjanteelle. Lämpiön kalusteissa hienovaraisesti väistyvä eleettömyys puolustaa paikkaansa, mutta toisinaan pyrkimys niukkuuteen vaikuttaa jopa ahdistuneelta.
Talon materiaalipalettiin Schulman on tuonut erottuvan annoksen patinoitua kuparia. Muutoin linjana on ollut vanhojen materiaalien hyödyntäminen. Mosaiikkibetonilattioita osattiin tehdä sata vuotta sitten ja ne ovat edustuskelpoisia nytkin, mattojen alta kuorittuina.
Kunnostetut alkuperäiset tammiset ulko-ovet kertovat niiden kestävyydestä merellisessä kaupunki-ilmastossa, tuulisen aukion reunalla. Näitä sopii käydä katsomassa vaikkapa virkaintoisten isännöitsijöiden, jotka rutiininomaisesti vaihdattavat pintalakaltaan kuluneita alkuperäisovia kömpelöihin alumiinisiin. Sisälle on tehty uusvanhoja tammiväliovia, jotka sopeutuvat hyvin kokonaisuuteen. Alkuperäiset ikkunat heloineen on nekin kunnostettu tyylikkäästi.
Lämpiöiden vanhoista koristemaalauksista on säilytetty fragmentteja, mutta pääosin seinät on peitetty vanhoja värejä tapailevalla maalikerroksella. Monesti käytetty ratkaisu on levyttää vanhat maalaukset peittoon, jolloin ne ovat myöhemmin haluttaessa konservoitavissa. Näin ei nyt ole kuitenkaan tehty.
Teatterisalin värimaailma on entistä tummempi, lämpimän punasävyinen. Uusi tekniikka on saatu hienosti piiloon; silmä ei tartu rumentaviin sähkörasioihin, ja ilmastointikin hyödyntää vanhoja ritilöitä. Käytävien lattiamattojen alta löytyi tukeva lankkulattia, nyt sitä peittää vain maali, joka ei estä ihailemasta satavuotiaita kirvesmiestaidon jälkiä.
Esittävän taiteen tiloissa akustiset ratkaisut ovat usein varsin näkyviä. Täällä näin ei ole. Akustiikan toimivuus näyttää hoidetun sähköisin keinoin - onnistumisen kertovat tulevat näytökset.
Talo on nyt valmis ottamaan vastaan seuraavienkin sadan vuoden teatterivieraat. Jos vanha tahti säilyy, on seuraava remontti edessä puolen vuosisadan kuluttua. Silloin tämän korjauksen valinnat ovat puntarissa, ja mietittävänä uuden kerrostuman rooli kokonaisuudessa.
Lieneekö silloin tornien sokkeloissa uusi kummitusten sukupolvi? Etteivät vain Sirénien haamut öisin nakuttelisi koristelistoja sileiksi?