Läpikaupallisessa amerikkalaisessa kulttuurissa teatterin harteille on jäänyt yhä tärkeämpi rooli toimia yhteiskunnallisen protestin kanavana. Nykyisen politiikan vastaisuudesta on tullut yhä näkyvämpi osa näytelmäkirjailijoiden työtä.
"Kysymys ei oikeastaan ole vain nykyisen politiikan kyseenalaistamisesta, pikemminkin siitä, ettei valkoinen amerikkalainen keskiluokka enää edes ymmärrä, minkälaisten keinojen käyttöön heidän näennäinen hyvinvointinsa perustuu", kertoo näytelmäkirjailija Sherry Kramer.
Hänen näytelmänsä When something wonderful ends (Kun jokin ihana loppuu) sai maaliskuussa ensi-iltansa Yhdysvaltain merkittävimmillä uusien näytelmien festivaaleilla Kentuckyn Louisvillessa.
Kramerin paljon kiitosta saaneessa monologinäytelmässä äitinsä kuolinpesää purkava päähenkilö käy loputtomien barbie-nukkien ja 60-luvun nukkepukujen kautta läpi amerikkalaisten suurten ikäluokkien viatonta sokeutta oman kuvitellun onnensa lähtökohdista.
Vuoden 1964 laki
käännekohtana
Kramer sijoittaa viattomuuden lopun vuoteen 1964, jolloin Yhdysvallat sääti lain, joka takasi sen sotilaille syytesuojan kaikista rikoksista ulkomailla.
Juuri tämä laki aloitti ketjureaktion, joka ajoi myöhemmin Yhdysvaltain nukkehallitsijan shaahi Reza Pahlevin maanpakoon ja nosti ajatollah Khomeinin valtaan. Khomeinin räjähdysmäisen kansansuosion laukaisi se, että hän julisti Tennesseen koirien olevan paremmin suojattuja amerikkalaisten mielivallalta kuin iranilaisten ihmisten.
"Amerikkalainen yhteiskunta on rakennettu halvan öljyn ympärille eikä hyvinvoiva valkoinen keskiluokka tässä maassa kykene avaamaan silmiään sille tosiasialle, että sen katkoton saaminen edellyttää kolmannen maailman jatkuvaa ryöstämistä joko suoraan tai toinen toistaan vastenmielisempien ja korruptoituneempien diktaattorien avustuksella", Kramer sivaltelee.
"Tämä ei ole suinkaan vain Bushin tai republikaanien synti, joka liittyisi vain nykyiseen hallitukseen tai Irakin sotaan. USA on toiminut samoin jo vuosikymmeniä."
Yhteiskunnan viholliset
eristyksiin
Humana-festivaalin tämänvuotiseen tarjontaan oli otettu myös muun muassa Graig Wrightin näytelmä Unseen (Näkymätön), joka sekin pureutui amerikkalaisuuden tämänhetkiseen kipupisteeseen. Siihen, miten yhteiskunnan vihollisina pidetyt vangit on suljettu koko oikeusjärjestelmän ulkopuolelle, vuosikausiksi tunnustamaan oikeita tai oletettuja rikoksia ilman yhteyttä ulkomaailmaan. Toisiaan koskaan näkemättä vangit huutelevat toisilleen kiviseinien läpi ja käyvät läpi henkilökohtaisia kidutuskokemuksiaan kasvottoman järjestelmän pihdeissä. Samaan aikaan heidän henkilökohtainen kiduttajansa ahdistuu yhä pahemmin moraalisen konfliktinsa puristuksessa.
Aitiopaikalta amerikkalaisen näytelmäkirjallisuuden nykymenoa seuraava Humana-festivaalin taiteellinen johtaja Marc Masterson kertoo, että teatterin asema amerikkalaisaen yhteiskunnan pelkäämättömimpänä kriitikkona on voimakkaasti korostunut viime vuosina.
"Esittävän taiteen puolella teatteri on yksinkertaisesti vähiten kaupallinen taiteenlaji ja siksi näytelmäkirjailijoilla on yleensä paljon enemmän vapauksia ärsyttää ja osoittaa sormella kuin televisiolla tai elokuvateollisuudella", Masterson kiteyttää.
Sponsorit eivät
puutu sisältöön
Myös Mastersonin johtama festivaali saa merkittävää taloudellista tukea alueen yrityksiltä, mutta tapahtuman taiteelliseen sisältöön sponsorit eivät puutu.
"Vuosikymmenten aikana rakentunut asemamme amerikkalaisessa teatterissa perustuu juuri siihen. Olemme saaneet valita näytelmät yksinomaan niiden taiteellisen tason perusteella, riippumatta ulkopuolisista tekijöistä", Masterson kiittelee.
Hänen mukaansa tapahtumaan valittujen teosten keskeinen valintakriteeri ei kuitenkaan ole protesti vaan monimuotoisuus.
Yhdysvallat yhden
lahkon panttivankiksi
"Yhdysvaltain harjoittama politiikka on näinä aikoina vain saanut yhä useamman näytelmäkirjailijan tarttumaan yhteiskunnallisesti hyvinkin provosoiviin aiheisiin", Masterson jatkaa.
"Amerikkalainen älymystö kokee Yhdysvaltain joutuneen yhden poliittisen lahkon panttivangiksi ja kritiikki tilannetta kohtaan kanavoituu yhä äänekkäämpänä myös teatterin kautta", Masterson määrittelee.