Teat­te­ri­oh­jaa­ja Alma Leh­mus­kal­lio: Tuot­teis­ta­mi­nen ja muu­mi­hös­kä ovat vieneet huo­mio­ta Tove Jans­so­nin hie­noil­ta al­ku­pe­räis­kir­joil­ta

Ohjaaja Alma Lehmuskallio uskalsi istuutua Muumipapan omaan nojatuoliin, muttei halunnut kiivetä Ninnin sänkyyn. Näkymätön lapsihan voisi litistyä. "Kun dramatisoin tekstin, en halunnut lisätä puhuttua tekstiä. Takana oli myös ajatus, että esitys avautuisi, vaikkei ymmärtäisi suomen kieltä. Tai ei kuulisi", hän kertoo. Lavastus on Veera-Maija Murtolan ja sävellykset Jari Niemen.

Kuva: Jarmo Kontiainen

Alma Lehmuskallio vierailee ensimmäistä kertaa ohjaajana Oulun kaupunginteatterissa.

Kuva: Jarmo Kontiainen

Oulun teatterin kevääseen ilmestyy pienelle näyttämölle Näkymätön lapsi. Se on niminovelli 1962 julkaistusta Tove Janssonin ko­koelmasta, jossa toistuu teema itsensä esiin tuomisesta ja nähdyksi tulemisesta.

Ohjaajana vierailee Alma Lehmuskallio, joka sai marraskuussa Vivica Bandlerin säätiön Ester-palkinnon.

Tämä Vivica Bandler oli Lilla Teaternin johtaja ja Tove Janssonin ystävä, ohjaaja, joka ensimmäisenä toi muumit näyttämölle ja innosti Janssonin kirjoittamaan näytelmän Mumintrollen i kulisserna.

Se on teatterihistoriaa, kuinka Lillanin näyttelijät hikoilivat ja tuskailivat muumikuonoissaan.

– Kun Vivica Bandler ohjasi muuminäytelmää, hän ehdotti Tove Janssonille, että nyt ne muumikuonot helvettiin, Lehmuskallio kertoo.

– Ilmeisesti näyttelijät tulivat näyttämölle muumikuonot päässä, ottivat ne pois ja selittivät sen auki, että nyt näyttelemme ilman näitä. Mutta nykyään se on kiellettyä.

Muumikuonoja ei siis voi unohtaa uunin pankolle?

– Ei itse asiassa olisi kyllä tehnyt mielikään. Vaikka säädökset ovat tarkat, miltä hahmot saavat näyttää, tunnistettavuus on niiden hienokin puoli.

Näyttelijöille iso kuono tuo uusia haasteita.

– Kasvot ovat kokonaan pois käytöstä eikä naamarin kanssa näe kunnolla. Ainoa, millä pystyy pelaamaan, on ääni ja kokonaisvaltainen fyysinen ilmaisu. Ohjaaminen on tässä tilanteessa ollut hirveän kiinnostavaa.

Dramaturgina Lehmuskallio pysyi uskollisena alkuperäistekstille.

– Novelli on hyvin lyhyt ja hyvin pieni, mutta siellä on jo kaikki. Tapahtumat ja dialogi näyttämölle sopivasti kirjoitettuja jo alunperin. Tarina siirtyy näyttämölle helposti, mutta kun tullaan muumipukuun solahtamiseen tai näkymättömän henkilön toteuttamiseen, täytyy sanoa, että hirveän vaikeasti, hän tunnustaa.

Se jää teatteriesityksen yllätykseksi, miten loihditaan esiin Ninni, joka muuttuu näkyväksi pikkuhiljaa: ensin pelkät käpälät, sitten koko jalat ja ruumis kaulaan asti.

Työryhmän taikurikonsulttina on toiminut Kalle Nio WHS-nykysirkusryhmästä.

– Kalle Nio on ollut jeesaamassa illuusioiden tekemisessä, miten Ninni tehdään eläväksi.

Alma Lehmuskallio vierailee ensimmäistä kertaa ohjaajana Oulun kaupunginteatterissa.

Kuva: Jarmo Kontiainen

Tove Janssonin muumitarinoita ei niiden ilmestyttyä osattu lokeroida: satuja lapsille vai novelleja aikuisille? Satukokoelman nähtiin sisältävän moraalista ja psykologista hienostuneisuutta, joka puhuttelee melkein enemmän aikuisia kuin lapsia.

– Näkymätön lapsi voi olla yhtä aikaa molemmille, Lehmuskallio toteaa.

Hänelle oli tärkeää säilyttää Näkymättömän lapsen mysteeri.

– Minua eivät kiinnosta teatterissa yhdet vastaukset: tässä on kysymys vain tästä. Elämä ei ole mielestäni semmoista. Ristiriidat, vastakkaisuudet ja saman asian eri puolet kiinnostavat.

Novellissa Pikku Myy yrittää saada Ninnin suuttumaan. Myyn logiikka on se, että ellei opi tappelemaan, ei ikinä saa omia kasvoja.

– On Janssonilta aivan nerokas ajatus, että pitää uskaltaa suuttua, jotta tulee näkyväksi. Se osuu myös itseen, eikä koske pelkästään lasta. Jos yrittää koko ajan olla iloinen tai hilpeä tai näyttää vain parempaa puolta, ei ole kokonainen myöskään muiden silmissä. Pitää uskaltaa näyttää myös negatiivisia tunteita.

Muumitarinoihin liittyy muutakin painolastia, esimerkiksi animaatiosarjojen kautta tulevia odotuksia.

– Ajattelen, että animaatiot, kaikki tuotteistaminen ja muumihöskä on vienyt huomiota siltä, miten älyttömän hienoja alkuperäiskirjat ovat.

Tove Janssonista on kirjoitettu terapeuttina, moralistina ja kasvattajana. Hänen tekstejään on psykologisoitu ja tutkittu taiteilijan oman elämän pohjalta.

Alma Lehmuskallio sanoo, että suorat rinnastukset alkoivat tuntua puisevilta.

– Se kaventaa hahmoja ja asioita, kun muumihahmoja on tulkittu niin paljon sitä kautta, että tämä ja tämä edustaa Toven tätä puolta ja tämä hänen puolisoaan. Näkymättömässä lapsessakin voi nähdä 380 eri puolta, mikä on ihan mahtavaa.

Lehmuskallio kertoo, ettei myöskään melankoliaa ja mustia aiheita haluttu esityksestä häivyttää.

– Esitystä suositellaan yli 5-vuotiaille. Olipa lapsia tai aikuisia, yleisö koostuu yksilöistä, jotka kokevat asiat hyvin omalla tavallaan. Jotakin 8-vuotiasta meidän esityksen yökohtaukset voivat pelottaa ja jotakin 3-vuotiasta ei. Loppujen lopuksi kaikki päätyy aina siihen, mitä itse haluan nähdä ja mikä minusta tuntuu koskettavalta, hauskalta tai hyvältä. Päätökset ovat aika intuitiivisia, ja voi vain sormet ristissä toivoa, että ne osuvat johonkin toiseenkin.

Vahvistiko Bandler-säätiön Ester-palkinto ajatusta, että olet oikealla tiellä?

– Se oli suuri yllätys ja tuntui todella hämmentävältä. Koen, että olen niin urani alussa. Valmistuin Teatterikorkeakoulusta kolme vuotta sitten, Alma Lehmuskallio sanoo.

– Onhan se tosi kannustavaa. Siitä tulee tietysti tosi hyvä fiilis, että tulee nähdyksi varteenotettavana tekijänä.