Rollaattoridraamaan päästiin Oulussa kurkistamaan maanantai-iltana.
Tilaisuuden yllä leijui salaperäisyyden verho, sillä vaikka Oulussa kuultiinkin toimittajana paremmin kuin näytelmäkirjailijana tunnetun Anneli KannonTango sateessa, se kuultiin lukuteatterina eikä varsinaisena teatteriesityksenä, joka siitä kuitenkin on pikapuoliin luvassa.
Sen verran Kanto raotti salaisuuden verhoa, että paljasti tämän näytelmänsä kantaesityksen tulevan tammikuussa pieneen länsisuomalaiseen ammattiteatteriin. Raumalle? ehdotti joku suorasukaisesti, mutta vastaukseksi Kanto hymyili kuin Mona-Lisa.
Yleisöystävällisempään suuntaan
Kaupunginteatterin ja ravintola Dupontin yhteiset teatterimaanantait ovat käynnissä toista kauttaan. Toista sesonkiansa oululaisten edessä aloittivat myös niin sanotut Kom-tekstit, joihin Kannon Tango sateessa kuuluu.
Kehitys on kulkenut kohti yleisöystävällisempää suuntaa, koska edellisellä kerralla mentiin täysin aloittelevien kirjailijoiden ehdoilla: ilta alkoi myöhään ja pelkkä tekstien luku kesti niin pitkään, että yleisö hiippaili ulos ennen kuin lukemista täydentävä lähetekeskustelu edes pääsi alkuun. Nyt tilaisuus alkoi kahdeksalta ja ruodittavana oli vain yksi viimeistelyvaiheessa oleva näytelmä. Kesti pari tuntia, kun Inkeri Kivimäki ja Jukka Pitkänen lukivat Heini Tolan ohjaaman kahden seniorikansalaisen rakkaustarinan, minkä päälle keskusteltiin noin iltakymmeneen.
Kysymyksessä on siis lukudraamaprojekti, jossa Oulun kaupunginteatteri on mukana ja jolle nimensä on antanut helsinkiläinen Kom-teatteri. Kom on uuden kotimaisen draaman ja draamakirjailijoiden hautomo, joka on juuri valinnut kaksi uutta kotikirjailijaa. He ovat Kirsi Pokka ja Kati Kaartinen, jotka pääsevät palkattuina työstämään tekstejään ammattilaisten kanssa ensi vuonna. Kom-teksti järjestää myös suomalaisille näytelmäkirjailijoille työpajan yhdessä British Councilin kanssa vielä tämän kuun aikana.
Malli menestykseen Pukemalta
Anneli Kannon Tangolle sateessa voi povata suurtakin menestystä, kunhan se on hiottu valmiiksi. Ainakin jos siihen on mitään luottamista, miten Anneli Pukeman Rakastetulle Johanssonille kävi. Tuosta vanhustentaloon keskittyneestä näytelmästä tuli varsinainen menestys, joka kiersi 1980- ja 1990-lukujen taitteessa kotimaisia teattereita yhtä vimmatusti kuin Mobile Horror tänä päivänä. Se myös venäjännettiin ja esitettiin 1990-luvun alussa ainakin Pietarissa.
Sitä mukaa kun kansa ikääntyy, sitä lähemmäksi tulee ikäihmisten maailma, josta on olemassa myös ihanan surullisia kansainvälisiä elokuvaesimerkkejä kuten Kultalampi ja Laulu Martinille, joista jälkimmäinen nähtiin viime perjantaina televisiossa. Potentiaalista kohdeyleisöä pitäisi siis riittämän.
Tällaiseen maailmaan Anneli Kanto kertoi illan keskusteluosuudessa päässeensä sisään äitinsä sisarussarjan kautta.
Loppusilausta vailla oleva näytelmä, josta Kivimäki ja Pitkänen lukivat kaikki roolit sen yli 30 kohtauksessa, on alakuloisempi ja raadollisempi kuin Anneli Pukeman Johansson, joka toki sekin päättyy surullisesti.
Tangossa sateessa alakulo asuu muuallakin kuin sateissa nimessä: nainen, Sirkka, on kauan sitten eronnut, mies, Reino, johon hän rakastuu, on naimisissa dementoituneen naisen kanssa. Rakastuneiden tiet eroavat, kun nainen sairastuu syöpään, tekee katoamistempun ja salaa sairauden rakastetultaan, joka löytää hänen tilalleen huomattavasti nuoremman. Naispäähenkilö kysyy tässä vaiheessa katkerana, olisiko miesparan pitänyt saada ristikseen vielä toinenkin sairas nainen.
Hellää ja ujoa hymyä tarjotaan lopun haaleassa happy endissä, kun rinnaton Sirkka ja kivessyöpää sairastavaksi tunnustautuva Reino jälleen kohtaavat ja päättävät lähteä yhdessä Pariisiin. Huumori vaihtaa ihan loppurepliikissä vielä kerran muotoaan ja väriään.Voidaan puhua jo mustasta huumorista, kun pariskuntamme perustelee matkakohteensa valinnan: onhan Pariisissa viemärimuseo!