Suomen seuraavassa presidentinvaalissa on kansalaisille tarjolla kahden kerroksen ehdokkaita. Kampanja saattaa näyttää äänestäjältä sekavalta, koska ehdokkaiden motiivit ovat kahdenlaisia. Joskus demokratia vaatii kansalaisilta kohtuullisen paljon.
Kolmella ehdokkaalla on mahdollisuudet voittaa vaalit, ja kahdelle heistä se voi onnistua vain, mikäli kaikki taivaankappaleet ovat kohdallaan ja piikkipaikalla oleva Tarja Halonen sortuu laukalle. Matti Vanhasella ja Sauli Niinistöllä on pienet mahdollisuudet voittaa vaalit, mikäli kaikki osuu nappiin. Olennaista kuitenkin on, että heidän kampanjansa tulee olemaan oikea presidentinvaalikampanja.
Muut presidentinvaalissa ehdolla olevat ovat liikkeellä joillain muilla motiiveilla kuin Mäntyniemen hallinta mielessään. Pienehköjen puolueiden näkökulmasta on tietysti jotain järkeä lähteä kisaan mukaan tarkoituksena puolueen ja sen ajatusten markkinointi. Pressanvaalissa on tarkoitus kylvää, sato korjataan seuraavissa eduskuntavaaleissa.
Vaalitilastojen analysointi ei tässä suhteessa tuo valaistusta sille, onko oletus presidentinvaalien vipuvaikutuksesta muihin vaaleihin totta vai ei. Toisaalta voisi ajatella, että normaalitulosta huomattavasti huonompi tulos, johon pienpuolueiden ehdokkaat joutuvat tyytymään, toimii kannatusta ajatellen kielteisesti. Tämäkään hypoteesi ei oikein saa tukea vaalitilastoista.
Turvallisinta lienee olettaa, ettei pienten puolueiden tulevalle kannatukselle ole sanottavaa merkitystä, sillä onko puolueella ehdokasta vai ei.
Vasemmistoliitto on ainoa merkittävä poliittinen ryhmä, joka ei aseta omaa ehdokasta presidentinvaaliin. Entinen puheenjohtaja Claes Andersson on jo ehtinyt kritisoimaan asiantilaa. Luultavaa kuitenkin on, että sen minkä puolue menettää vähäisempänä julkisuutena, se saa takaisin säästämällä vaalikuluja ja olemalla mahdollisen voittajan takana jo alkumetreiltä lähtien. Pienelle puolueelle taloudellisilla seikoilla on merkitystä. Pressanvaalissa säästyneet rahat voi käyttää seuraavissa eduskuntavaaleissa.
Täyte-ehdokkaiden Timo Soinin, Heidi Hautalan, Henrik Laxin ja Bjarne Kalliksen kampanjaviritykset tulevat olemaan mielenkiintoista katseltavaa. Yhtäältä pitäisi oikeasti luoda äänestäjille vaikutelma varteenotettavasta presidentinvaaliehdokkaasta, mutta toisaalta pitäisi saada kampanja palvelemaan todellista tavoitetta eli puolueen menestystä tulevissa vaaleissa. Näiden, osin keskenään ristiriitaisten tavoitteiden sovittaminen yhteen saattaa edellyttää erikoisia manööverejä.
Timo Soini on jo aloittanut. Hänen roolikseen tulee pitää niin paljon ääntä kuin mahdollista ja sillä saavuttaa äänestäjät niin, että seuraavissa eduskuntavaaleissa puolue voisi säilyttää nykyiset paikat. Tony Halmeen erinomainen tulos tuskin toistuu ja Raimo Vistbackan paikka on ollut hilkulla jo useita kertoja. On epäselvää, missä määrin Timo Soini kykenee kampanjallaan avittamaan puoluettaan, mutta itseään hän aivan varmasti auttaa. Timo Soini istuu seuraavassakin eduskunnassa.
Ruotsalaisen kansanpuolueen oma ehdokas selittyy ehkä kaikkein selvimmin sillä, ettei puolue olisi voinut asettua yhtenä joukkona yhdenkään pääehdokkaan taakse. Ilman omaa ehdokasta RKP:n väki olisi jakautunut koko lailla kolmeen osaan kaikkien pääehdokkaiden kesken. RKP on ideologisesti hatara puolue, josta löytyy ääniä niin Haloselle, Vanhaselle kuin Niinistöllekin.
Myös ruotsinkielinen Bjarne Kallis olisi saanut RKP:n perinteisiltä kannattajilta hajaääniä. Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, joka on Kalliksen vaalipiiri, oman ehdokkaan puuttumisella olisi saattanut olla seuraavia eduskuntavaaleja ajatellen merkitystä.
Kristillisdemokraattien vaaliasetelmien taustalta löytyy samoja syitä kuin RKP:ssä. Kristillisten äänet olisivat jakautuneet Vanhasen ja Niinistön kesken. Puolue ei olisi pystynyt luontevalla tavalla osallistumaan poliittiseen keskusteluun vaalikampanjan aikana.
Vihreiden aivoituksia sopii sen sijaan ihmetellä. Halonen on vihreiden piirissä erittäin suosittu. Puolueen tavoitteita olisi edesauttanut paremmin toimiminen ekologisena äänitorvena Halosen kampanjan liepeillä kuin oman ehdokkaan esilletuominen. Vihreät ovat olemassaolonsa ajan ensimmäistä kertaa kannatuksen osalta pysähtyneessä tilassa. Ehkä oman presidenttiehdokkaan asettamisella kuvitellaan olevan merkitystä puolueen kannatuskäyrän kääntämiseksi uudelleen nousuun.
Täyte-ehdokkaat tulevat saamaan noin kolmanneksen, korkeintaan puolet, puolueen normaalista kannatuksesta. Presidenttivaalin suora vaalitapa ei suosi kakkosehdokkaita. Äänestäjät hakeutuvat suoraan äänestämään ykkösehdokkaita.
On vain ajan kysymys, milloin äänestäjät kyllästyvät täyte-ehdokkaiden mukanaoloon. Näiden ainoa motiivi on käyttää televisioaikaa puolueen tavoitteiden mainostamiseen ilman todellista tarkoitusta osallistua itse kisaan.
Olympiakisoissa on silloin tällöin nähty juoksijoita, jotka ovat mukana osallistumiskiintiöiden perusteella. Yksin monta minuuttia radalla jolkottava 10 000 metrin juoksija on sympaattinen näky. En jaksa uskoa, että Timo Soinin ja jonkin pienen kommunistiryhmittymän ehdokkaan sanailu pressanvaaleja koskevassa televisioväittelyssä kerää suurelta yleisöltä ymmärrystä.