Niko Kivelä ja Ilari Johansson Teatteri Rion stand up -illassa Oulussa
17. syyskuuta kello 19.
Liput 15/10 euroa Lippupisteestä.
Aina ei juttu luista ja yleisöstäkin saattaa löytyä pelkkiä hapannaamoja. Niko Kivelä palauttelee silloin mieleensä, että enää ei ainakaan tarvitse käydä itse hakemassa katsojia esitykseensä. Kun Kivelä aloitteli stand up -koomikon uraansa, hän haali yleisöä teatteriin seisomalla kadulla lumisateessa, nappaamalla ohikulkijoita hihasta ja kertomalla, mistä stand upissa oikein on kysymys.
Kivelä sanoo hypänneensä jokseenkin täydellisesti tyhjän päälle, kun päätti ryhtyä luomaan uraa stand up -koomikkona. Laji oli Suomessa tuolloin vielä varsin huonosti tunnettu.
"Mutta ehkä sen takia juuri tulikin semmoinen tunne, että tästähän voisi tehdä itselleen ammatin. Itsetunnon silloin kyllä täytyi olla kohdillaan. Uskoin niin lujasti siihen, mitä tein."
Kivelä tutustui lajiin 2000-luvun alussa, kun hänen silloisessa työpaikassaan, lahtelaisessa Teatteri Vanha Jukossa, järjestettiin stand up -kurssi. Sen jälkeen hän perusti teatteriin stand up -klubin, jotta pääsisi esiintymään.
Ensimmäisen kerran yleisön edessä luulisi piintyneen pääkoppaan lähtemättömästi, mutta tosiasiassa Kivelä ei muista siitä juuri mitään. Vain sen, että jännitys oli aivan sietämätöntä. Ja sen, että heti kättelyssä tuli onnistumisen tunteita, jotka sytyttivät paloa entisestään.
Sitten Kivelä otti yhteyttä Riku Suokkaaseen, joka perusti tuolloin stand up -klubeja Suomeen. Suokas antoi aloittelevalle koomikolle mahdollisuuden näyttää kyntensä Tampereella. Nyt ihmisten naurattaminen työllistää Kivelän kokopäiväisesti.
Vaikka katsojalle näyttäisi siltä, että runsaasti mimiikkaa hyödyntävä ja merkillisillä äänillä kerrontaansa tehostava Kivelä jutustelisi lavalla yhtä rentona kuin lojuisi kotisohvallaan, hän kertoo jännittävänsä esiintymisiä kovasti. "Menen paikalle aina mahdollisimman myöhään, etten ehtisi jännittää niin paljon."
Stand up on raaka laji, sitä ei käy kiistäminen. Puhutaan lavalle kuolemisesta: jutut eivät uppoa yleisöön, vaan penkkiriveillä vallitsee jäätävä, paljonpuhuva hiljaisuus. Kivelä kuitenkin kertoo, ettei hän ole koskaan kokenut ainakaan täydellistä lava-kuolemaa.
"Monesti koomikko kuolee epäuskottavuuteen. Minä liikun lavalla varsin henkilökohtaisella tasolla, lähestulkoon kaikki on itse koettua. Joskus kun olen esityksen jälkeen hirveän väsynyt, mietin, että tajusikohan yleisö, että avasin sieluni aivan täysin. Stand upissa menee joka kerta vähän rikki."
Mutta sitten on se käsittämättömän hyvä tunne, kun nauru katsomossa on katkeamatonta. Kun koomikko hallitsee tilannetta täysin ja pystyy rytmittämään sekunnilleen, milloin kaksisataapäinen yleisö nauraa kippurassa ja missä välissä hengähtää.
Vaikka kaikki menisi nappiin, aina ei tietenkään pysty koomikkokaan ennustamaan, millaisia reaktioita yleisössä saattaa syntyä. "Koomikon silmissä on yksi vika: jos sadasta ihmisestä yhdeksänkymmentäyhdeksän nauttii ja yksi ei, me näemme sen yhden."
Joskus se yksikin saattaa tosin yllättää.
"Viime viikolla katsomossa istui suurikokoinen mies, joka katsoi keikan kädet puuskassa, nauramatta kertaakaan. Sitten yhtäkkiä hän nousi seisomaan ja huusi äänekkäästi, että vittu, sä oot tosi hyvä."