Itsenäisyyden juhlavuosi on kääntänyt katseita Suomen historiaan. Tämä lienee hyödyllistä, sillä tutun hokeman mukaanhan historia opettaa.
Toinen asia, jonka sanotaan opettavan, ovat virheet. Hypoteesina voi siis esittää, että kaikkein suurin oppi on saatavissa historiassa vastaan tulevista virheistä.
Tietokirjailija, ”erehtymisosaajaksikin” itseään tituleeraava Vesa Sisättö julkaisi juhlavuoden alla inspiroivan kirjan nimeltään ”Tuhansien mokien maa – tunaroinnin Suomen historia”. Kirjassa on 50 munausta Suomen historian taipaleelta.
Virheiden sarja alkaa Sisätön mukaan jo 11 000 vuotta sitten, kun ensimmäiset ihmiset saapuivat nykyiselle Suomen maaperälle mannerjään vetäydyttyä.
Se virhe oli Sisätön mukaan siis saapuminen näille korkeuksille, näihin säihin. Tänään torstaina arvioon on helppo yhtyä. Mutta keitä tästä syyttää?
”Emme valitettavasti tiedä, keitä tarkkaan ottaen olivat ne taulapäät, jotka päättivät suunnata pohjoiseen”, Sisättö harmittelee.
Kirjan listaukseen kuuluvat muun muassa Helsingin perustaminen väärään paikkaan (1550-luku), yritys tehdä Suomesta kuningaskunta (1918), margariinitehtaiden oikaisu reseptissä 1960-luvulla (ne kissanraadot!), Turun tauti 1960-luvulla, tasakattojen tulo Suomeen 1970-luvun vaihteessa ja kommunistien ryhtyminen kasinokapitalisteiksi 1980-luvun lopulla.
Pohjoissuomalaisia munauksiakin Sisättö on havainnut. Kajaanissa rakennettiin 1930-luvulla maantiesilta historiallisesti merkittävän linnan raunioiden päälle. Se siltahan on paikoillaan vieläkin.
Oulusta listalla on vuoden 1793 pamaus. Iso ruutivarasto oli sijoitettu asutuksen tuntumaan vanhan linnan sijoille, avoimelle ja korkealle paikalle, johon salaman oli helppo lyödä.
Vaihtoehtojakin Oulusta olisi voinut luetteloon tarjota. Jos Turun kardinaalimunaus oli korruptiolla ja hyvien veljien verkostolla vauhditettu vimma purkaa vanhoja rakennuksia, Oulussa päästiin ainakin lähelle samaa muun muassa puu-Tuiran kohdalla.
Toinen kauaskantoinen harharatkaisu on ollut yliopiston sijoittaminen Linnanmaan suolle. Se merkitsee edelleen sitä, ettei Oulun keskustaan ensi kertaa tullessa edes hoksaa saapuneensa yliopistokaupunkiin – toisin kuin useimmissa Suomen ja muun Euroopan yliopistokaupungeissa.
Sisättö ei ole ainoa viime aikojen kirjoittaja, joka on pannut paperille kansakunnan elämään vaikuttaneita tunarointeja.
Maan pahimmista bisnesmokista ilmestyi toissa vuonna kattava kirja. Se osoitti vastaansanomattomasti, kuinka isopalkkainen ja -optioinen johtajakin tekee usein päätöksiä heikon tiedon ja harkinnan varassa.
Näistä kertovat pahimmillaan miljardien hassaukset vaikkapa saksalaiseen ilmaan tai kilpailukyvyttömiin ulkomaisiin paperitehtaisiin.
Yksi iso kysymys listauksia lukiessa nousee kuitenkin väkisin mieleen: Se, että opettavatko virheet sittenkään. Todisteita väitettä vastaan on nytkin helppo löytää niin taloudesta kuin politiikastakin.
Esimerkiksi laaja hurahdus pörssisijoittamiseen tapahtuu yhä uudelleen silloin kun kurssit alkavat jo olla tapissa. Tältä haiskahtaa taas.
Politiikassa uudet populistipoliitikot nousevat aina siinä vaiheessa kun edellisten aiheuttamat pettymykset on juuri ehditty unohtaa.
Tätä nousua eletään nyt monessa maassa. Niitä varsinaisia virheiden tekijöitä eivät tosin ole ne, jotka valitaan, vaan ne, jotka valitsevat.