Yleisradio on taloudellisessa kriisissä. Itse asiassa se on ollut sitä jo vuosikymmenen alusta lähtien, mutta nyt se aletaan tunnustaa yhtiön johdossakin. Ainakin hallituksen puheenjohtaja sen tekee. Yhtiön pääjohtaja taas harhailee missä harhailee. Osa toimittajakunnasta puolestaan näyttää jatkuvien säästökuurien ahdistamana olevan vaipumassa epätoivoa muistuttavaan tilaan.
Yleisradion kriisi ei ole vain yhden yhtiön asia. Se on kansalliselta kannalta vakava häiriötila, koska yhtiöllä on sähköisessä joukkoviestinnässä keskeinen asema.
Kyse on laadusta ja sisällöstä. Se näkyy toistaiseksi aika hyvin vielä ohjelmistovertailuissa. Sellaiset kanavat kuin Nelonen ja Subtv ovat puhtaita viihdekanavia, vieläpä ensi sijassa matalatasoisen angloamerikkalaisen viihteen välittäjiä. Mainostelevisio on samoilla linjoilla, joskin sen aikanaan käymä ja voitollisesti päättynyt kilpailu oikeudesta uutislähetyksiin näkyy vielä suhteellisen kunnianhimoisissa uutis- ja ajankohtaisohjelmissa. Viihdepuolella MTV:nkin ohjelmisto on samaan tapaan yksipuolista kuin muilla kaupallisilla.
Tällaisessa seurassa YLE:n ohjelmisto on ollut toista maata. Sen tuleekin olla, koska 1993 voimaan tulleessa yleisradiolaissa on erityisiä määräyksiä sen tehtävästä.
Tosin, kun tarkkaan lukee lakia ja sen perusteluja, tulee vaikutelma, että niiden kirjoittajaa on vaivannut jakomielisyys, skitsofrenia ja ettei lainsäätäjä sittenkään ole kunnolla pystynyt päättämään, millainen tehtävä YLE:lle kuuluu.
Laissa vahvistetaan että Yleisradio on "julkista palvelua" harjoittava osakeyhtiö.
Samassa laissa säädetään kuitenkin myös: "Yhtiön tehtävänä on tuoda täyden palvelun televisio- ja radio-ohjelmisto siihen liittyvine oheis- ja lisäpalveluineen jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin."
Vuoden 1993 perusteluissa sanottiin, että täyden palvelun periaate tarkoittaa toiminnan monipuolisuutta, yleisyyttä ja laajaa ohjelmistotarjontaa uutisista sivistysohjelmiin ja viihteeseen. Siinä kirjoitettiin myös, ettei julkiselle palvelulle ole täysin kattavaa ja yksikäsitteistä määritelmää. Silti koetettiin luetella, mikä julkisessa palvelussa on keskeistä. Yhteistä näille tehtäville on, ettei niitä voitaisi rahoittaa kaupallisesti eikä monipuolisuutensa vuoksi myöskään minkään ideologisen liikkeen taholta.
Luettelossa ovat kaikki tärkeät asiat, kansanvallan tukeminen, kotimainen kulttuuri ja taide, sivistys- ja tasa-arvonäkökohdat, suvaitsevaisuus, monikulttuurisuus ja kulttuurien vuorovaikutus, ja niin edelleen. Myös sellainen velvoite on laissa, että ohjelmatoiminnassa on kohdeltava yhtäläisin perustein suomen- ja ruotsinkielistä väestöä.
Yleisradiolaki ei ole kuitenkaan voimassa aivan entisessä muodossaan. Sitä muutettiin kaksi vuotta sitten (635/2005).
Vuoden 2005 lainmuutoksella Yleisradiota vietiin kaupalliseen suuntaan. Kilpailu katsojista ja kuulijoista oli kiristymässä, ja joidenkin mielestä YLE:n piti olla edelleen täysillä mukana tässä kilpailussa. Yhtiö sai yritysmäisemmän hallintomallin: hallintoneuvoston ja yhtiökokouksen välille tuli hallitus. Muutakin tavoiteltiin.
Vanhasen hallitus piti lakiesityksessään edelleen kiinni omaksutusta kaksoisstrategiasta. Se kirjoitti: "Ehdotuksen mukaan Yleisradio Oy:n tarjoaman julkisen palvelun lähtökohtana on niin sanottu täyden palvelun periaate. "Ilman täyden palvelun periaatetta julkisen palvelun aseman turvaaminen vaarantuisi. Täyden palvelun turvaaminen on todettu "keskeiseksi osaksi hallituksen tietoyhteiskuntapolitiikkaa".
Rahasta kai oli viime kädessä kysymys. Ajateltiin, että hyvät katsoja- ja kuuntelijamäärät turvaavat nykyisen rahoitusmallin säilymisen.
Niin kävi vuonna 2005, että "virikkeellisen viihteen" tuottaminen, luominen ja kehittäminen nostettiin lakiin kotimaisen kulttuurin ja taiteen rinnalle.
Virikkeellinen viihde siis kuuluu siihen ohjelmatyyppiin, jota julkisena palveluna tulee "erityisesti tuottaa, luoda ja kehittää", mutta "normaaliviihde" puolestaan täyden palvelun puitteissa toteuttaa hallituksen tietoyhteiskuntapolitiikkaa.
Totean mielelläni, että esimerkiksi jokin "Tahdon asia" -sarja, Suomessa tuotettu, on hienoa virikkeellistä viihdettä. Mutta miten on laita YLE:n kakkoskanavan yleisen ohjelmaprofiilin? Täyttä palveluako siellä kansainväliset hömppäsarjat tarjoavat?
Kysymys on siitä, voiko YLE:n kaltainen organisaatio nykyisin resurssein palvella kahta herraa, toteuttaa täyttä palvelua ja julkista palvelua. Jos toisesta on tingittävä, niin kummasta? Julkinen palvelu kai on etusijalla. Siinäkin tulee vaikeuksia. Jos ruotsinkielistä väestöä on kohdeltava yhtäläisin perustein kuin suomenkielistä, edellyttääkö se omaa ruotsinkielistä kanavaa?
YLE:n johdossa, hallituksen puheenjohtajan ja toimitusjohtajan, ainakin heidän kahden, pitäisi olla henkilöitä, jotka ovat sisäistäneet julkisen palvelun ideologian ja sen ohella tuntevat kulttuuria, taloutta ja journalistiikkaa. Ei sellaisia olisi ollut aivan mahdoton löytää. Mutta en usko Hannu Olkinuoran Alma Media -menneisyyden tai Mikael Jungnerin tähänastisen työuran Lipposen avustajana ja elinkeinoelämässä erityisesti kehittäneen asianomaisissa tuollaista monipuolista yhdistelmää.
Journalistiikkaa Olkinuora tietenkin tuntee, mutta miettimään voi jäädä, onko tähänastinen toiminta Sanoma-WSOY:n rahoittamassa määräaikaisessa professuurissa saanut hänet vakuuttuneeksi, ettei kaikki viestintä ole kaupallista ja ettei julkista palvelua hoidettaessa yksinomaan saa tuijottaa kuuntelija- ja katsojalukuihin.
Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emeritus).