Liikenneministeriön asettama työryhmä antoi äsken mietintönsä. Tarkoituksena oli osoittaa, miten Yleisradion asiat saadaan kuntoon ja sen lähivuosien talous turvatuksi. Resepti oli yksinkertainen. Eduskunnan valitseman hallintoneuvoston asemaa ajetaan alas ja Yleisradiolle järjestetään ulkoinen hallitus.
Yhtiön lakimääräisiin tehtäviin lisätään eräitä uusia. Kaupallisilta televisioyhtiöiltä ei peritä Yleisradiolle tuloutettavaa toimilupamaksua ja vastaanottimen haltijoiden suoritettavaa televisiomaksua korotetaan vuosittain vähän enemmän kuin inflaatio edellyttäisi. Kun annostukseen lisätään analogisten lähetysten lopettaminen ja digitelevisioon siirtyminen vuonna 2007, potilaan tervehtyminen on taattu. Sairasvuoteelta nousee uljas uusi Yleisradio.
Auttavatko tervehdyttämiskeinot, joita Yleisradiolle ehdotetaan?
Yleisradion hallintoa on kaksi kertaa lailla järjestetty muodollisesti hyvin tarkoituksin, mutta lainsäätäjällä on molemmilla kerroilla ollut ketunhäntä kainalossa. Ensi kerta oli 1948, kun Yleisradion hallinto otettiin kulkulaitosministeriöltä ja siirrettiin eduskunnan valitsemalle hallintoneuvostolle. Perusidea oli selkeä ja yhä kannatettava: ei ole hyväksi sähköisen joukkoviestinnän monipuolisuudelle ja sananvapaudelle, että yleisradioyhtiö on maan hallituksen valvonnassa. Muutoksen ajankohtainen tarkoitus oli kylläkin päästä eroon pääjohtaja Hella Wuolijoesta.
Vuoden 1948 lainmuutos ei tietenkään edellyttänyt, että kansanedustajat valitsisivat pääasiassa omasta joukostaan hallintoneuvoston jäsenet. Siihen lainmuutos kuitenkin johti. Se oli uskomaton väärinymmärrys, mikä sitten johti toiseen: Yleisradion toimivaa johtoa ryhdyttiin vähitellen miehittämään puoluepoliittisin perustein.
Asiaa on pahentanut johtopaikkojen mandatointi eri puolueille. Luulen, ettei Arne Wessberg olisi nyt yhtiön toimitusjohtaja ilman sosiaalidemokraattista taustaansa. Esimerkiksi jokin aika sitten eläkkeelle siirtynyt radiotoiminnan johtaja Kalervo Siikala (kesk) oli johtajaominaisuuksiltaan Wessbergiä paljon kelpoisempi, mutta ei tietysti tullut kysymykseen toimitusjohtajana, koska mandaattijako ei sitä sallinut.
Toinen tärkeä lainmuutos sattui 90-luvun alkuun: Yleisradio sai oman lakinsa ja tuli riippumattomaksi maan hallituksen asettamista toimilupaehdoista. Hankkeen ajajia innosti kuitenkin ehkä ensi sijassa tavoite saada lain vaikutuksesta ennenaikaisesti päättymään Reino Paasilinnan pääjohtajakausi - niin kuin sitten kävikin. Siinä oli meneillään sosiaalidemokraattien palatsivallankumous, pääpuuhaajina hallintoneuvoston kaksi tarmokasta jäsentä, Ulpu Iivari ja Liisa Jaakonsaari. Salaliittolaisten mukana oli toimitusjohtajan paikkaa kärkkyvä Wessberg. Paasilinna oli visioiden mies, ja hänen ottamisensa ja erottamisensa päätettiin tosiasiassa sosiaalidemokraattien keskuudessa. Muut saivat seurata katseella.
Asioiden viime vaihe, Markku Laukkasen ja Jouni Backmanin yritykset löytää Yleisradiolle uusi toimitusjohtaja, nytkin sosiaalidemokraattien ehdoilla, tunnetaan jo tarkoin. Vanhan poliittisen kulttuurin hengessä toimineilta petti arvostelukyky. Kaksikon puolustukseksi on tosin sanottava, että kokoomus ja keskusta olivat jo saaneet kumpikin oman tonttinsa hoidetuksi.
Jos ja kun Yleisradiossa siirrytään ulkoiseen hallitukseen, sen jäseniksi ei todellakaan pitäisi valita kansanedustajia. Ei olisi pois tieltä säätää noiden kahden tehtävän yhteensoveltumattomuus. Tavoitteena pitää tietysti olla, että toimitusjohtaja nauttii koko hallituksen luottamusta eikä tosiasiassa vain yhden ryhmän - kuten tähän asti on ollut laita.
Valittavalla ulkoisella hallituksella tulisi olla tuntumaa journalismiin, kulttuuriin ja talouteen. Se ei ole mahdotonta, koska kollektiivissa on monta jäsentä. Yhdellä yksilöllä, valittavalla toimitusjohtajalla sen sijaan pitäisi olla tuntuma noihin kaikkiin kolmeen ulottuvuuteen ja lisäksi johtajakokemusta. Onko tämä puolestaan epärealistinen vaatimus? En sittenkään usko. Joka tapauksessa on pidettävä mielessä, ettei Yleisradio ole puhtaasti kaupallinen yritys. Se on myös kulttuurilaitos.
Yleisradion tulevaisuutta on vaikea ennustaa. Digitelevisioon siirryttäessä lisättäisiin suunnitelman mukaan kanavien määrä viiteen samaan aikaan, kun Yleisradion tulot vähenevät. Kun digitelevisiota suunniteltiin, suljettiin satelliittivaihtoehto pois laskuista sillä perusteella, että se olisi merkinnyt riippuvuutta ulkomaisesta jakelutiestä. Nyt on ulkomaille myyty se maanpäällinen verkko, joka välittää yleisölle digilähetykset, ja myyntihinnalla katettu viime vuosien tappioita. Nämä eväät on pian syöty. Toimilupamaksuja ei kerry eikä verkkovuokraa kaupallisilta yhtiöiltä.
Yleisradiotoiminnan rahoitusta valtion budjetista on vierastettu sen lisäriippuvuuden takia, mikä siinä syntyisi budjettivaltaa tosiasiassa käyttävään maan hallitukseen. Tässä on perää, mutta saattaa tulla aika, jolloin ihmisten mielenkiinto sähköisen joukkoviestinnän vastaanottamisessa hajaantuu niin monen lähettäjätahon kesken, että erillisen televisiomaksun hyväksyttävyys laskee alle sietorajan. Silloin on punnittava asiat uudelleen.
Ehkä jo vuoden 2007 tienoilla kanavien lisäämistä koskevat suunnitelmat joudutaan Yleisradiossa tarkistamaan. Vaihtoehtona voi näet olla ohjelmasisältöjen kehittäminen suuntaan, jolla ei ole mitään tekemistä julkisen palvelun yleisradiotoiminnan idean kanssa. Amerikkalaisia huonotasoisia sarjoja kyllä riittää täytteeksi, niin kuin omissa studioissa leikittäviä seuraleikkejäkin, mutta voi hyvin kysyä, tätäkö Yleisradiolle laissa asetettu täyden palvelun vaatimus tarkoittaa.