Simonkylän kotoisasti mutkittelevalle museotielle on vedetty uusi asvaltti. Hiljaiselta tieltä puikahtaa pistoraitti pajalle, josta kuuluu vanhoista suomalaisista elokuvista tuttu kalkatus. Puukkoseppä Pasi Jaakonaho takoo kapeista teräsviipaleista puukonteriä, jotka saavat jo pitkälle lopullisen muotonsa alasimen ja lekan välissä.
Pienessä pajassa tuoksuu hehkuva teräs, hiili ja vuosikymmenien työn patina. Täällä hallitsi aikanaan kyläseppä Juuso Kuokkanen, joka ei osannut lukea, laskea eikä kirjoittaa, mutta jolla olivat taitavat kädet. Mutterikuistin Simonkylään tuoneelta nurmolaiselta kävivät sepänhommien lisäksi puusepän, muurarin ja kirvesmiehen työt. Vuonna 1960 kuolleesta Kuokkasesta oli myös monien kaskujen aiheeksi.
"Sepät olivat hänen aikanaan arvossaan", Jaakonaho sanoo aavistus haikeutta äänessään.
Inarista kahdeksisen vuotta sitten artesaaniksi valmistunut Jaakonaho on toista vuotta vuokralla Kuokkasen pihapiirissä. Vuokranantaja on rakennukset omistava Simonkylän kyläyhdistys.
Lapin ympäristökeskus on kunnostellut rakennuksia niin, että päärakennuskin on saatu käyttöön. Päärakennuksessa viimeistellään puukot, sieltä löytyy myös puutyöverstas.
Jaakonaho on keskittynyt pääosin puukkoihin, mutta tilauksesta syntyy myös pahka- ja sarvitöitä. Pirtissä on esillä lohta pyytäviä soutulusikoita. Uistimien tekemistä hän aikookin jatkossa laajentaa, nyt kun Simojokikin tähtää maailmankartalle kuolleesta nousseena kuningaskalan kutuvetenä.
Puukko alusta loppuun
Mutta puukko, tuo suomalaisten myyttinen tarvekalu, on Jaakonahon kädentaitojen pääkohde. Puukko kun vaatii monipuolista osaamista: sen tekemiseksi on hallittava teräs, puun, luun ja nahkan käsittely sekä pikkupiirteinen koristelu. Puukonkokoajia on paljon, mutta ammattimaisia puukkoseppiä kohtalaisen vähän.
Haapajärveltä kotoisin oleva Jaakonaho, 31, on puukkosepäksi suhteellisen nuori, sillä yleensä tekijät ovat 50-60-vuotiaita. Puukonteko on miehellä todistettavasti hanskassa: seinällä on kunniakirjojen rivi menestymisestä Suomen Puukkoseuran kilpailuissa.
Jo opiskeluaikoinaan Jaakonaho päätti jossain vaiheessa kokeilla itsenäisen yrittäjän tietä puukontekijänä. Tiedossa oli, että käsityöläisen leipä on kapea, eikä tuntipalkkaa kannata edes laskea.
"Ja näin on ollut. Mutta jos en olisi aloittanut, olisin myöhemmin varmasti harmitellut", hän sanoo.
Jaakonaho muistelee, että hän tienasi takavuosina siivoojana enemmän kuin nyt puukkoseppänä. Käsityön sanotaan olevan arvossaan, mutta siitä maksajia ei istu kovin monella oksalla.
Simoon Jaakonahon perheen toi avovaimon sukutausta ja Kukkosen pajalla avautui työpaikka ilman suuria investointeja ja velkavankeutta.
Talvisin lisätienestiä tuovat kansalaisopistojen puukontekokurssit, joita Jaakonaho vetää viikonloppuisin.
Nollilta ylöspäin
"Ensimmäinen vuosi meni suurin piirtein nollille, tänä vuonna ollaan jo plussalla eli ylöspäin on matka", Jaakonaho laskeskelee tilien ja taseiden kehitystä.
Vasta pienimuotoinen tehdas voisi taata paremmat tienestit, mutta se vaatisi investointeja ja käsityön hylkäämistä, eikä Jaakonaholla ole siihen suuntaan mitään hinkua.
Suoramyynti on vähäistä. Markkinoita onkin avautunut messuilta ja tuttujen kautta. Muutama yhteistyökumppani virittelee kontakteja ulkomaille, jonne olisi mahdollista viedä arvokkaita lapinpuukkoja.
Kolmen lapsen isä katsoo tulevaisuuteen luottavaisena, vaikka ei uskalla siitä vielä mitään sanoa. "Uskon, että joskus sitkeys palkitaan", hän arvelee.
Puukkoseppä kulkee pyörällä kotoaan asemalta työmaalleen. Tarakalla kulkee virveli, jolla on mukava kokeilla kalaonnea matkalla pajalta kotiin. Rento perheenisä on rytmittänyt aikansa niin, ettei työ imaise kokonaan. "Muutakin elämää pitää olla."