Lontoo
Pablo Picasso (1881-1973) tunnetaan ahkerana kuvaideoiden lainaajana, mutta jos ajattelitte, että ainoastaan Picasso hyödynsi muiden keksimää kannattaa käydä tutustumassa MatissePicasso-näyttelyyn.
Sen ovat järjestäneet viisi suurta: Picasso-museo ja Pompidou-keskus Pariisista, Modernin taiteen museo New Yorkista ja Tate modern Lontoosta.
Kymmenen punnan pääsymaksu voi tietysti tuntua paljolta, mutta näyttely tuo ainutlaatuisen tilaisuuden tarkastella 1900-luvun maestrojen teoksia rinnatusten, kronologisen ripustuksen ulkopuolella. Se on Tate modernin kiistelty ja kiitetty ominaispiirre.
Molempien omakuvat ensimmäisessä näytelyhuoneessa on maalattu vuonna 1906, aikana jolloin taiteilijat tapasivat toisensa amerikkalaisten taidekerääjien Leo ja Gertrude Steinin kautta.
Runsas kolmekymppinen Henri Matisse (1869-1954) katsoo pahantuulisena yleisöä, hänen ohimollaan sykkii suoni. Temperamenttinen maalari ei mahdu kanvakselle, hänen olkapäänsä tuntuu valuvan raamien yli museon seinälle.
Työ maalattiin Colliouren kalasatamassa, jossa Matisse vietti kesälomiaan. Kuka pystyy vastustamaan vaikutelmaa todellisesta tunteesta, Matisselle harvinaisesta epämuodollisuudesta, ja merimiespuseron oikullisista sävyistä? Tänään hän katsoo yleisöä Lontoossa ja näyttelyn päätyttyä valtion taidemuseossa Kööpenhaminassa.
Kasvot kuin naamio
Picasson omakuvan omistaa Philadelphian taidemuseo. 25-vuo-tiaan taiteilijan vasemmasta kädestä roikkuu paletti, hänen oikea kätensä puristuu pingottuneena vyötärölle ilman pensseliä.
Picasso näyttää pidättelevän itseään maalaamasta. Muotokuvan on arveltu liittyvän molempien maalareiden ihaileman Paul Cézannen (1839-1906) kuolemaan tuona vuonna.
Värisävyt ovat neutraalit ja Picasso katsoo sisäänpäin ilmeettömänä. Hänen kasvonsa on kuin naamio, millä voi olla jotain tekemistä sen kanssa, että Matisse oli tutustuttanut Picasson afrikkalaiseen taiteeseen vuoden 1906 syksyllä.
Vastakkaisissa leireissä
Muotokuvat ilmentävät taiteilijalegendoja.
Matissen sanoin he olivat "yhtä erilaisia kuin pohjoisnapa on etelänavasta". Äärioikeistolaisena pidetty Matisse hehkutti värein ja tekstuurein; Picasson paletti pysyi neutraalina ja hän oli esimerkiksi Guernicaa maalatessaan äärivasemmalla.
Jaon vastakkaisiin nurkkiin on ilmeisesti rakentanut taidemaailma, ainakin näyttelykritiikeissä on tullut tavaksi sijoittaa heidät fauvistiseen ja surrealistiseen leiriin.
Persoonallisuuserot eivät poissulje ystävyyttä ja heidän herkkyyttä toistensa taiteelle. Picasson kerrotaan sanoneen: "Meidän täytyy puhua toisillemme niin paljon kuin voimme. Kun toinen meistä kuolee tulee olemaan asioita, joita toinen ei voi koskaan puhua kenellekkään muulle."
Picasso oli todistettavasti herkempi heistä lainaamaan ja ennustan, että näyttelyvieras näkee ainakin kerran Picasson teoksen ja uskoo sen Matissen tekemäksi. Erehdys voi tapahtua toisinkin.
Itselleni oli silmiäavaava elämys Matissen Appelsiinimalja, 1916, maalaus, jonka taiteilijan perhe omistaa ja jonka näkeminen jo itsessään oikeuttaa pääsymaksun. Siinä Matisse on kerrankin hylännyt kirkkaat värit, valinnut Picasson tavoin vaimennetut sävyt. Ne ovat samat kuin Picasson omakuvassa vuodelta 1906!
MatissePicasso -näyttely jatkuu Tate Modernissa 18. elokuuta saakka.
Samanniminen näyttelyjulkaisu,
jossa on 220 värikuvaa, 60 mv-kuvaa ja 368 s.
