Kuka muistaa keskustelut tulopolitiikasta siltä ajalta, kun Suomi ei ollut vielä euroaluetta? Silloin pidettiin itsestään selvänä, että palkankorotustaso määräytyisi euroaikana avoimen lohkon kilpailukykyasetelman pohjalta. Olisi pakko määräytyä.
Jos suomalaisten palkat nousisivat eurooppalaisia kilpailijamaita nopeammin, vientialat menettäisivät markkinoita, sanottiin. Siitä maksettaisiin kova hinta tuotteiden menekin heikkenemisenä, työttömyytenä ja tuontitulojen ehtymisenä. Oletus oli, että myös suljettu sektori joutuisi mukautumaan näihin realiteetteihin. Sielläkään eivät ansiot saisi nousta olennaisesti enemmän, jotta Suomen veroaste pysyisi kohtuullisena.
Euroajan tulopolitiikkaa on harjoiteltu jo yli kymmenen vuotta markan ecu-kytkennästä lähtien. Tähän saakka kaikki on mennyt kohtuullisesti, joskaan ei optimaalisesti. Suomi ei menettänyt kilpailukykyään eurooppalaisessa vertailussa edes 2000-luvun pitkässä noususuhdanteessa. Suomalaiset yritykset ovat toki siirtäneet tuotantoaan halvan työvoiman maihin, mutta siellä sijaitsevat myös suuret markkinat. Siellä on pakko olla läsnä.
Yksikään vanha EU-maa ei pysty kilpailemaan palkkatason edullisuudessa Aasian jättien kanssa. On myös epärealistista olettaa, että EU-maiden palkat putoaisivat yhtäkkiä Kiinan tai Intian tasolle, vaikka jotkut yritys- ja järjestöjohtajat mielellään muistuttavat, kuinka vähän työvoima maksaa kehittyvissä maissa.
Jos sille tielle mennään, niin ylimmän johdon pitäisi näyttää itse esimerkkiä, mutta suurten vientiyritysten kärkinimet hakevat mieluummin vertailukohtia omiin ansioihinsa Yhdysvalloista kuin Kiinasta. He vertailevat itseään niin ikään huippupalkattuihin suomalaiskollegoihinsa. Muun henkilöstön palkkataso määräytyy normaalin työehtosopimuslogiikan ja neuvotteluvoiman mukaan.
Suomi on ajautunut nyt ensimmäisen kerran euron aikana uhkaavalta näyttävään tilanteeseen työmarkkinoilla. Hajautetut sopimusneuvottelut sujuvat nihkeästi palkankorotustasoa koskevien erimielisyyksien takia. Pankit ja erään puhelinoperaattorin työntekijät ovat parhaillaan muutaman päivän lakossa. Finnairin lentäjät ja matkatavaraselvityksistä vastaava kenttähenkilöstö lakkoilivat jo. Tuo on ilmeisesti vasta esimakua siitä, mitä tuleman pitää. Vaikeimmat ovat vasta tulossa.
Neuvottelutilanne on poikkeuksellisen hankala, koska Elinkeinoelämän keskusliitto EK pitää sinnikkäästi kiinni hajautusideologiastaan historian opetuksista huolimatta. Suomen työmarkkinat on pystytty vakauttamaan suhteellisen nopeasti ja tehokkaasti keskitetyillä sopimuksilla aina silloin, kun tilanne on ollut poikkeuksellisen vaikea. Niin tehtiin 1970-luvun lopulla ja niin tapahtui 1990-luvun lamassa, toki vasta pakkodevalvaatioiden jälkeen.
Etelärannan nykyiseltä järjestöjohtajapolvelta ja luottamusjohdolta puuttuu omakohtainen kosketus vaikeisiin aikoihin. Heillä on vain kirjaviisautta, ja he toistelevat toisiltaan kuulemiaan ja edeltäjiensä kiroamia tulopolitiikan huonoja puolia, joilta ei tietenkään kannata ummistaa silmiään. Ne eivät ole kuitenkaan tulopolitiikan koko kuva. Sen hyvät puoletkin olisi kohtuullista nostaa esiin.
Olisi tärkeää muistaa esimerkiksi se, että viime vuosikymmenen laman jälkeisessä nopeassa nousussa oli maltillisella, euroajan hengessä toteutetulla tulopolitiikalla tärkeä rooli. Kustannusten hillintä onnistui silloin hyvin, vaikka joillakin aloilla esiintyi vaikeuksia ja rähinöitä.
Sekin olisi hyvä palauttaa mieliin, että palkansaajien ansiokehitys oli juuri ennen kansainvälisestä finanssikriisistä alkanutta jyrkkää pudotusta hyvin maltillista. Niin maltillista, että teollisuus sopi monien ammattiliittojen kanssa kertaluonteisista palkankorotuseristä. Ne olivat hyvityksiä alimitoitetusta palkankorotusvarasta, joskin EK käytti niitä myös hajautettujen neuvottelujen houkuttimina tulopolitiikkaa vastaan.
EK:n hajauttamissa palkkaneuvotteluissa on tapahtunut toistaiseksi kaksi pahaa virhettä. Ensiksikin ne tuottivat viime kierroksella hajautetut palkankorotusprosentit. Eräät julkisen lohkon ammattiliitot kahmaisivat itselleen lukemia, jotka ohjaavat nyt muita hakemaan kompensaatiota. Se näkyy ilmapiirin levottomuutena.
Toiseksi palkankorotustaso viritettiin yläkanttiin, ikään kuin noususuhdanne jatkuisi ikuisesti. Mutta kun talous romahti koko maailmassa, Suomi on suurissa vaikeuksissa. Täsmälleen sama suhdanteista piittaamaton ylimitoitusvirhe tehtiin 1970-luvulla ja 1990-luvun lamaa ennen. Yritykset hoitavat nyt kustannusongelmaansa vähentämällä väkeä kiivaaseen tahtiin. Peli on kovaa. Työttömyys noussee ensi kevättalvella yli 300 000:een eli 1990-luvun lamavuosien tasolle.
Liittokierroksen logiikkaan kuuluu se, että ammattiliitot nyhtävät irti sen, minkä suinkin saavat. Ota mitä saat -ilmapiiri sopii kuitenkin huonosti tähän aikaan. EK:n puheet palkka-ankkurista ovat puolestaan huvittavaa sanahelinää, koska nyt ei pelata tupojen säännöillä. EK teki sentän pienen harha-askeleen linjaltaan ja yritti tunnustella keskitettyä raamisopimusta, mutta veti länget kaulaansa lakkojen ja asian paljastumisen takia.
Kannattaisi yrittää uudelleen. Keskitettyihin ratkaisuihin kun sisältyy vaikeissa oloissa rautainen logiikka: kurjuutta on helpompi jakaa, jos tiedetään, että kaikki muutkin osallistuvat talkoisiin. Sosiaalisen yhteisvastuun paine kasaantuu kummasti tällaisena aikana.
Kirjoittaja on espoolainen tietokirjailija
.