Tässä alkaa jo ihan jännittää, ei joulunodotus, vaan se, miten huonosti meille käy ensi vuonna.
Merkit ovat tyrmäävät.
Kriisitietoisuutta on taottu tasaisesti koko syksy arvovaltaisten ja arvovallattomienkin asiantuntijoiden suulla. Nousukausi odotuttaa itseään ja sitä ennen viikate ehtii tehdä pahaa jälkeä.
Kulutusjuhlia ei ole juuri päässyt viettämään tähänkään asti, mutta lähitulevaisuudessa sellaista ei ole näköpiirissä. Ei ehkä vuosikymmeneen.
Ensi vuonna alkaa tapahtua. Heti alkuvuodesta kuluttajien ostovoima pienenee. Kulutusverot nousevat, inflaatio syö palkankorotukset, tuloveroasteikkoihin ei tule helpotuksia ja suurituloiset maksavat solidaarisuusveroa.
Kun päälle lätkäistään yt-tulvan laukaiseva kasvava työttömyys, on kulutus vielä heikommalla pohjalla. Teollisuustuotannon hiipuessa epävarmuus leviää. Talous lepää kotimaisten kuluttajien varassa, joiden ostovoima notkahtaa.
Hallitusohjelman välitarkastelun myötä odotettavissa on säästöleikkurin käyttöönotto, vaikka verotukseen ei jo sovittujen korotusten osalta tulisikaan lisärasitetta. Myös kilpailukykyä ja kasvua tukevia toimia odotetaan kuin kuuta nousevaa.
Yhtälö on kestämätön, kun valtion menot ovat jatkuvasti suuremmat kuin tulot. Valtio kustantaa veronmaksajien piikkiin menoja, joihin ei oikeasti ole varaa.
Pohjoismainen hyvinvointivaltio yskii, mutta priorisointi on vieras sana. Yhden jos toisenkin säästöehdotuksen perään kuuluu huuto, mistä ei saa ottaa.
Edistysuskon vallitessa on vaikea hyväksyä, että elintaso alkaa vähitellen laskea. Jatkossa ei ole varaa kaikkeen siihen, mitä tänään pidämme itsestäänselvyytenä.
Elintaso on kovaa vauhtia jäämässä jälkeen Ruotsin tasosta. Näivettyvän kehityksen myötä elintaso uhkaa pudota 1970–80-luvun tasolle.
Käsi sydämellä, kuinka monelle 1980-luvun lopun elintaso ei kelpaisi. Onko subjektiivista päivähoitoa, elektroniikkaa, teknisiä vempaimia, kauppojen monipuolisiksi muuttuneita valikoimia ja sähköisiä palveluja lukuun ottamatta jotain muuta kuin oli jo parikymmentä vuotta sitten?
Kansalaiset kyllä kestävät elintason laskun, mutta kansantalous ei sitä kestä.
Taloustieteilijät muistuttavat työvoiman tarjonnan laajentamisen merkityksestä. Työvoiman tarjonnan kasvu on tärkeää siksi, että kansantalouden vahvuus on suoraan riippuvainen työvoiman määrästä.
Mitä suurempi työvoima, sen suurempi kansantalous. Siksi työurien pidentäminen alusta, keskeltä ja lopusta on tärkeää.
Työvoiman tarjonnan kasvattamista on vaikea uskoa, kun nuorten on niin kivulloista päästä työmarkkinoille ja kun yritykset pyrkivät kaikin keinoin eroon 58,1-vuotiaista työntekijöistään.
Jos nykyinen noin kahden miljoonan suuruinen työvoima supistuu puoleentoista tai miljoonaan, ei sillä ylletä nykyiseen elintasoon.
Työvoimaa nyt surutta ulos potkivat yritykset voivat tulevaisuudessa olla vaikeuksissa, kun tarvittavaa työvoimaa ei yksinkertaisesti ole. Näivettyminen uhkaa siltäkin suunnalta.
Työvoiman tarjonta pienenee ja syrjäytyminen uhkaa myös, kun toimettomat miehet vetävät subutexia päivät pitkät kaupungin vuokra-asunnoissa ja kouluttautuneet naiset viihtyvät molemmille vanhemmille tarkoitettujen vapaiden nimissä vuosikausia mieluummin kotona kuin töissä.
Ennen muuta tarvitaan työpaikkoja. Pk-sektori on suurin työllistäjä.
Työntekijöiden palkkamaltin vastineeksi on reilua odottaa, että yritysten kasvua ja kilpailukykyä vaativat välttämättömät toimet konkretisoituvat investointeina ja työpaikkoina, eivätkä valu pelkästään omistajien voittoihin.
Työntekijät ovat ruohonjuuritasolla yleensä valmiita lähes mihin tahansa, saadakseen pitää työpaikkansa.
Ilmassa vilisee hyviä neuvoja, ohjeita ja selvityksiä, joilla Suomi selviää. Ei muuta puutu kuin käytännön toteutus.