timo.paakki@kaleva.fi
Perusoikeuksista merkittävin on kansalaisten yhdenvertaisuus. Jokaisella on saman verran valtaa silloin, kun ollaan asioiden alkuvaiheessa. Kaikilla kansalaisilla on oikeus osallistua valtiollisiin ja kunnallisiin vaaleihin ja käytössään tasan yksi ääni - tasavallassa kun eletään.
Yhdenvertaisuutta on myös se, että lain edessä kenelläkään ei ole toiseen verrattuna hyötyä asemastaan tai varallisuudestaan. Ei ainakaan periaatteessa.
Näitä asioita mietiskellessä radiosta kuului yllättäen, että Ylen uutiset on teettänyt Suomen Gallupilla mielipidemittauksen siitä, kuinka kansalaiset arvostavat perusoikeuksiaan. Hämmästyttävää kyllä, oikeus äänestää ja olla ehdokkaana vaaleissa jäivät arvioinnissa perusoikeuksista vähäisimmiksi. Sen sijaan yhdenvertaisuus lain edessä koettiin sentään tärkeimmäksi.
Jos vain osaisivat, puolueet ja poliitikot voisivat etsiä sisältään syitä siihen, miksi kansalaiset suhtautuvat kaikkeen poliittiseen järjestelmään liittyvään väheksyen. Eivät ne silti niin tee. Jokaisessa suomalaisessa puolueessa tiedetään oma suuntaus parhaaksi, joten kansalaisten arvioilla ei ole niin väliä. Osa kansasta on yksinkertaisesti niin tyhmää, että ei osaa äänestää oikein.
Lohdullista sentään on, että maan asiat hoituvat kohtuullisesti, onpa hallituksessa tai oppositiossa pääsuuntauksista mikä tahansa. Se on lähihistoriasta opittu. On nähty sekin, että monet kehityskulut, hyvät ja huonot, jatkavat yhteiskunnassa vallan vaihtumisesta huolimatta.
Ajallisesti niin lähellä, mutta henkisesti jo niin kaukana on lukuisien poliitikkojen hokema, että Suomi pidetään kauttaaltaan asuttuna. Ei sitä kannatakaan enää toitottaa, kun kehitys on jo pitkään kulkenut toiseen suuntaan. Maan sisäinen muutto käy edelleen kiivaana. Liikkeelle lähtevät ne, jotka voivat. Monia kulmakuntia elossa pitäneestä maataloudesta irtoaa jatkuvasti väkeä. Yhä enemmän on neliökilometrejä, joiden sisällä ei asu yhtäkään ihmistä.
Näissä oloissa edellisen hallituksen aloittama ja nykyisenkin jatkama palvelurakenneuudistus on tavoitteeltaan oikea. Varsinkin heikkenevien kuntien kannattaisi koota voimavaroja yhteen. Päätöksenteko näyttää kuitenkin paikoin takkuiselta. Niin myös sellaisilla seuduilla, joissa tarvittaisiin yhteistyötä pitemmällekin meneviä ratkaisuja.
Itsenäisessä Suomessa kunnallinen itsehallinto on kaunis periaate. Kuntien jäsenillä on oikeus ja velvollisuus kantaa vastuuta alueensa palveluiden ja yhteiskunnallisten rakenteiden toiminnasta.
Kaikki on hyvin niin kauan kuin talous on kohtuullisessa kunnossa. Mutta kun vaikeudet alkavat, säästöt kohdistuvat usein heikoimpien oikeuksiin. Erityisen vakavaa on, että paikoitellen lasten koulunkäynnistä tulee raskasta. Kun kouluverkko harvenee, koulumatkaan käytettävä aika venyy usein kohtuuttomasti.
Muutaman vuosikymmenen näytti siltä, että asuinpaikasta riippumatta kaikki halukkaat voivat kouluttautua niin pitkälle kuin haluavat. Suomen koulutus niittää edelleen mainetta kansainvälisesti, mutta pyhittääkö hyvä kansallinen keskiarvo kaiken? Taas mennään taas kohti vielä 60-luvulla vallinnutta tilannetta, jolloin asuinpaikka ratkaisi paljon.
Monet kerrat on toisteltu, että Suomen vahvuus on hyvin koulutettu väestö. Niin äveriääksi maa ei ole tullut eikä tule, että olisi varaa jättää hyödyntämättä joidenkin nuorten opinhalua. Niin on kuitenkin käymässä.