Maailmassa on paljon maita, joissa vaalitulosta jännitetään kahden mahtipuolueen otteluna. Usein ratkotaan samalla, muodostaako hallituksen oikeisto vai vasemmisto. Ei käy kateeksi. Paljon parempi on Suomen kohtuullinen monipuoluejärjestelmä, jossa näinä aikoina on kolme likimain yhtä vahvaa isoa puoluetta.
Meillä hallituksen muoto ja väriskaala voi vaihdella laajasti. Oikeiston ja vasemmiston välinen rajalinja ylitetään kulmia kurtistelematta. Se käytäntäntö on tasoittanut ja häivyttänyt yhteiskunnallisia ristiriitoja.
Yksi miltei miltei pysyvä mauste meillä kuuluu ministeristösoppaan. Pikkuinen kielipuolue RKP on viime aikoina luontunut kaikkiin vaihtoehtoihin. Sillä suunnalla tiedetään, missä voi vaikuttaa.
RKP:n kannatuskin on melko vakaata. Siksi ei voi koskaan väittää, että äänestäjien mielestä se pitäisi sysätä syrjään. Niinhän usein katsotaan, jos joku puolue häviää useita paikkoja. Ei silti ole aivan oikeutettua väittää, että puolueesta tulee samalla hallituskelvoton. Jos iso säilyy isona jonkinlaisen takapakin jälkeen, sillä on yhä suuri kannattajajoukko. Miksipä se olisi vähemmän oikeutettu saamaan edustajiaan ministereiksi kuin pienempi liike, vaikka se kuuluisikin vaaleissa voittaneisiin.
Monesti puolueet ovatkin valmiita hallitukseen, vaikka prosenttiosuus hieman kutistuisi. Esimerkki toisenlaisesta suhtautumisesta koettiin keväällä 1991, jolloin vaalituloksesta nokkaantuneet demarit kieltäytyivät osallistumasta edes hallitusneuvotteluihin. Säästetyn innon he sitten käyttivät Esko Ahon hallituksen röykyttämiseen.
Puolueiden yhteistyökyky ei näy likikään kaikissa poliittisten liikkeiden jäsenissä. Heissä on paljon sellaisia, jotka tietävät yhden ainoan syyn, miksi voi äänestää muita kuin heidän omaa puoluettaan: Niin tekevät epäoikeudenmukaisesti ajattelevat tai tyhmät.
Moniin poliittisiin suuntauksiin kuuluvia tuntevana olen havainnut, että ainakin kaikissa merkittävissä puolueissa vaikuttaa älykkäitä, hyvin näkemyksiään perustelemaan pystyviä ihmisiä. Joskus joutuu miettimään oikein tosissaan, mikä saa puolueaktiivit kiivailemaan tavalla, jonka ei edes arvaisi sopivan heidän luonteeseensa.
Ehkä juuri oikeassa olon tunteessa on suola, joka saa monet ihmiset pysymään ikuisesti uskollisena puolueelleen. Silti heistä jokaisen olisi jossakin vaiheessa hyvä pysähtyä miettimään, koostuuko pahimmaksi kilpailijaksi koetun puolueen koko jäsenistö sittenkään ketkuista.
Erityisesti vaalien alla muiden mollaaminen on jopa yleisempää kuin omien ajatusten, aatteiden ja tekojen esitteleminen. Aivan varmaa on, että sellainen saa osan kansalaisista pysymään vaalipäivänä kotonaan. Kun jokaista puoluetta on kuultu moitittavan vakuuttavin sanakääntein, miksipä olisi syytä kannattaa yhtäkään niistä.
Ehkä kuitenkin juuri siksi, että tämä meidän mainio monipuoluejärjestelmämme eläisi ja voisi hyvin. Ei se joka tilanteessa tuota parhaita tuloksia. Silti jokainen tietää aivan varmasti, että paljon huonompiakin näyttöjä esittäneitä järjestelmiä maailmasta löytyy. Puhumattakaan kaikista niistä, joita on historian saatossa kokeiltu ja huojentunein tuntein saatu kumotuksi.
Näihin aikoihin kansanvalta osoittaa parhaimpia puoliaan. Politiikan kaikenväriset kukat saavat pyrkiä esiin.