Koulutus: Par­tu­ri-kam­paa­moil­la on pula pä­te­vis­tä työn­te­ki­jöis­tä

Panimot: Kemiin pe­rus­te­taan panimo, jonka tarina on kuin elo­ku­vis­ta

Mainos: Kalevan syys­lo­ma­tar­jous 5 viikkoa diginä ja pai­net­tu­na! Tilaa tästä.

Kolumni

Ta­sa-ar­voa lisää nais- ja mies­val­tai­siin töihin

Nuorten naisten työllistymistä hankaloittavana pidetään mahdollisia äitiyslomia, vanhempainvapaita sekä myös sairaan lapsen hoitoon tarvittavia päiviä.

Nuorten naisten työllistymistä hankaloittavana pidetään mahdollisia äitiyslomia, vanhempainvapaita sekä myös sairaan lapsen hoitoon tarvittavia päiviä. Isäthän tunnetusti pitävät vanhempainvapaita äitejä vähemmän ja sairastunutta lastakin hoitaa useammin äiti.

Tasavallan hallitus yritti kuluvan vuoden budjetin yhteydessä korjata tilannetta jakamalla kotihoidon tuen tasan vanhempien kesken.

Eduskunta torjui muutoksen, joka olisi ollut tosi hankala monilapsisten perheiden kohdalla. Pienempienkin lapsiperheiden valinnanvapautta olisi uudistus rajoittanut. Myös yhteiskunnalle olisi ratkaisusta tullut luultavasti lisäkustannuksia.

Kun tulevalla eduskuntakaudella rakennetaan uutta sotea, tulee perusteellisesti pohtia olemassa olevia rahoitusrakenteita. Soten rahoituksessa tulee siirtyä kohti yksikanavaisuutta: kuntien, valtion, Kelan ja myös yritysten rahoitusta on koottava yhteen.

Jos nykyinen hajanainen rahoitus jatkuu edelleen, esimerkiksi kunnat pyrkivät siirtämään kustannusvastuuta jollekin toiselle, jolloin esimerkiksi sairaanhoidon kokonaiskustannukset voivat jopa nousta.

Rahoituksen kokoamisessa on mahdollisuus korjata työelämän tasa-arvoa. Nimittäin äitiys-, isyys-, vanhempain- ja sairauspäivien rahoitus on myös sekavaa ja hajanaista.

Näiden perhe- ja sairausetuuksien kustannukset rahoitetaan työnantajien sairausvakuutusmaksuilla (2,14 prosenttia maksetuista palkoista) ynnä palkansaajien päivärahamaksuilla (0,84 prosenttia saaduista palkoista; yrittäjät maksavat lisäksi 0,13 prosenttia – kaiketi siksi, kun heidän omavastuusairausaikansa on muita lyhempi). Kokonaisuudessaan työnantajat maksavat kustannuksista 73 ja muut 27 prosenttia. Valtio maksaa pienen 0,1 prosentin osuuden, johon sisältyvät muun muassa minimipäivärahat.


Minimipäivärahojen kokonaiskustannukset ovat siis todella pienet.

Todettakoon tässä, että meillä on muutamia kansalaisryhmiä, joiden sairastamisen omavastuuaika on 55 arkipäivää, kun se on muilla yhdeksän päivää. Näitä ovat muun muassa opiskelijat ja perheenäidit. Lainsäätäjä lienee arvellut, että perheenäidin sairastaessa lapsia ei tarvitse hoitaa tai ruokkia pariin kuukauteen. Eikä opiskelijankaan tarvitse laittaa ruokaa tai siivota kämppäänsä.

He ovat myös niitä, jotka käytännössä saavat sitä pienintä minimipäivärahaa, päivässä 24,02 euroa.

Työttömyysturvan peruspäiväraha on muuten 32,80 euroa.

Äitiyslomalla oleva saa palkkaa työnantajalta. Työnantaja taas saa Kelalta äitiyspäivärahaa alkuun 90 prosenttia palkasta, myöhemmältä lomalta 70 prosenttia. Isyysvapaassa ja vanhempainrahassa on periaatteessa sama systeemi ja näiden palkattomalta osalta päivärahan saa vapaalla oleva itse.

Myös sairaustilanteissa Kelan päiväraha on 70 prosenttia palkasta – niiltä yhdeksältä ensimmäiseltä päivältä työnantaja ei saa Kelalta mitään, mutta joutuu maksamaan palkan.

Työnantaja maksaa siis varsinaisesta palkasta pienemmän osan, mutta lisäksi tietenkin sosiaalivakuutusmaksut, noin 23 prosenttia palkasta.

Pykäläviidakko on kylläkin aika uskomaton, jos sen aikoo juurta jaksaen selvittää.


Mutta se työelämän tasa-arvon korjaus? Mitä jos äitiyslomista tai sairauspäivistä tai sairaan lapsen hoitopäivistä koituvat palkkakustannukset maksaisi yhteiskunta kokonaan? Tämä edellyttäisi sitä, että niin työnantajien sairausvakuutusmaksua kuin palkansaajien päivärahamaksuakin tulisi korottaa.

Kun katsoo nykyistä palkkakustannusten jakoa Kelan ja työnantajien kesken, näiden sotu-maksujen korotus ei kovin valtava olisi. Luulisi, että valtakunnasta löytyy laskutikkunikkareita, jotka tämän pystyisivät laskemaan.

En tiedä, onko vastaavaa järjestelmää missään maailmalla käytössä.

Ainakin tällainen systeemin korjaus antaisi viestin lapsiystävällisestä ja entistä tasa-arvoisemmasta Suomesta. Ja monimutkaista pykäläviidakkoa se voisi myös selkeyttää.


Tasa-arvoisuuden korjaaminen tässä unelmoidulla tavalla ei ole mikään säästökeino. Mutta naisvaltaisilla aloilla se voisi lisätä toimeliaisuutta, synnyttää uusia työpaikkoja ja siten olla omalta osaltaan nostamassa isänmaata talousahdingosta. Korotetut sotu-maksut lisäisivät miesvaltaisilla aloilla kustannuksia, naistyöpaikoilla todelliset kokonaiskustannukset taas vähenisivät.

Miesvaltaiset työalat eivät tällaiseen kompensointiin varmaan hevin suostu. Niinpä tässä olisikin varsinainen testi ammattiyhdistysliikkeelle: haluavatko ammattiliitot ja työnantajaliitot todella tasa-arvoa vaiko eivät?

Ja sanonpa vielä vähän provosoivasti: saattaa olla, että poliitikkojenkaan nahka ei kestä sitä, että naisen palkkaaminen olisi työnantajalle yhtä edullista kuin miehenkin ottaminen duuniin.


Kirjoittaja on lääkintöneuvos.