Valtiovalta yhdessä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kanssa valmistautuu kohtaamaan globalisaatiosta ja väestön ikärakenteen muutoksista aiheutuvia uusia haasteita. Parhaillaan on vireillä useita sekä yliopistojen että ammattikorkeakoulujen toimintaan vaikuttavia hankkeita. Yksi näistä on lausuntokierroksella oleva selvitysmies Juha-Pekka Liljanderin muistio "Ammattikorkeakoulutuksen asema eurooppalaisella korkeakoulutusalueella".
Selvitysmies Liljander tekee useita esityksiä, jotka koskevat yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välistä työnjakoa ja sen kehittämistä. Ammattikorkeakouluinstituutio on varsin nuori ja sitä on alusta saakka rasittanut oman identiteetin löytämisen vaikeus.
Selvitysmies linjaa korkeakoulukentän: "Korkeakoululaitosta tulee kehittää jatkossakin määrätietoisesti duaalimallin suunnassa, jolloin rinnakkaisina rakentuvista sektoreista muodostuu tehtäviltään - niin koulutuksen kuin tutkimus- ja kehitystyön osalta - toisiaan täydentävä järjestelmäkokonaisuus". Linjaus on sinänsä hyvä, mutta keinoista millä tämänkaltainen kehitys varmistetaan, vallitsee selkeitä näkemyseroja.
On kuitenkin korostettava, että käytännön työskentelyssä Pohjois-Suomen yliopistoilla ja ammattikorkeakouluilla ei ole ollut ongelmia. Yhteistyö on ollut hyvää. Työnjaon ja yhteistyön pohjana ovat yhteisesti laaditut Pohjois-Suomen korkeakoulu- ja aluestrategiat. Pohjoisen yliopistot ja ammattikorkeakoulut ovat osallistuneet muun muassa alueellisiin osaamiskeskusohjelmiin, aluekeskusohjelmiin ja EU:n rakennerahasto-ohjelmilla toteutettuihin kehittämishankkeisiin. Oulun yliopisto on järjestänyt jo vuosia muun muassa alueellisia muuntokoulutus- ja maisteriohjelmia yhteistyössä ammattikorkeakoulujen kanssa.
Liljander keskittyy argumentoimaan ammattikorkeakoulututkintojen rinnastamista yliopistotutkintoihin sekä ammattikorkeakoulujen jatkotutkintojen vakinaistamista. Hän vaatii duaalimallin säilyttämisen nimissä, että molempien korkeakoulusektoreiden myöntämien tutkintonimikkeiden tulisi olla kansainvälisellä kentällä samoja.
Nykyisen korkeakoulutuspoliittisen retoriikan mukaan "tutkintorakenteet yhtenäistyvät, mutta korkeakoulutus erilaistuu". Kuitenkin näyttää, että Suomessa seurataan Englannin ja Saksan tietä vesittämällä työelämälähtöinen korkea-asteen koulutus. Ammattikorkeakouluväki kiistää niin sanotun akateemisen imun olemassaolon, mutta selvitysmiehen raportissa se riistäytyy osin valloilleen. Tosin myös yliopistoissa on ollut nähtävissä "hyötyimua" ammattikorkeakoulujen toimintakentän suuntaan.
Mikäli selvitysmiehen esitykset toteutetaan, johtaa se käyttöön otetun duaalimallin hämärtymiseen ja tuloksena saataisiin yhteiseltä näyttävät kuoret. Mitä tarkoitetaan ilmaisulla "kehitetään erilaisten järjestelmien vertailtavuutta, mutta ei kehitetä suoraan vertailtavia järjestelmiä"? Halutaanko ehkä palata Bolognan prosessin alkuvaiheessa todettuun periaatteeseen, että "maakohtaiset ratkaisut ovat yksityiskohtiensa puolesta erilaisia". Epäselväksi jää, mihin pyritään.
Pahimmillaan Liljanderin ehdotukset kuitenkin saattavat johtaa lopulta 30 uuden yliopiston syntymiseen 20 nykyisen rinnalle, Englannin malliin. On huomattava, että Englannissa uudistuksen jälkeen on yksi yliopisto 350 000 asukasta kohti. Suomessa vastaava kehitys johtaisi siihen, että meillä olisi yksi yliopisto 100 000 asukasta kohti.
Ajatus, että yliopistot keskittyvät työelämän ulkopuolisiin haasteisiin ja ammattikorkeakoulut "oikean" työelämän huomioonottaviksi koulutusyksiköiksi, ei toimi. Koulutuksen erilaistuminen ei noudata ensisijaisesti tätä jakoa, vaan keskeinen erilaistava tekijä on yliopistoissa harjoitettavaan tieteelliseen tutkimukseen pohjautuva opetus.
Samat kansainväliset tutkintonimikkeet eivät tuo tutkintojen erilaisuutta esille. Tutkintojärjestelmien yhdenmukaistamista perustellaan niiden ymmärrettävyyden ja läpinäkyvyyden lisäämisellä. Erilaisten koulutusmuotojen pukeminen samanlaiseen ulkoiseen muotoon ei edistä ymmärrettävyyttä vaan johtaa harhaan antamalla vaikutelman samanlaisuudesta erilaisuuden sijasta.
Tutkintojen rinnastaminen keskenään tai kutsuminen samalla nimellä ei ole oikein, mikäli ne eivät ole samantasoisia tai tuota samaa pätevyyttä. Kansainvälisyys, Bolognan prosessi tai eurooppalainen ymmärrettävyys eivät ole riittävä syy rinnastamiseen.
Yliopistoilla ja ammattikorkeakouluilla on edelleen oltava selkeästi erilaiset roolit. Käytännön työelämässä tarvitaan monitasoista osaamista. Esimerkiksi tekniikan alalla ei ole ammattikorkeakouluihin suunnitelluille jatkotutkinnoille käytännön tarvetta eikä myöskään resursseja.
Ammattikorkeakoulun suorittaneet jatko-opintoja haluavat tai suunnittelevat olisi järkevintä ohjata yliopistoihin suorittamaan diplomi-insinöörin tutkintoa, kuten nyt tapahtuu (binaarimalli). Tätä mallia kritisoidaan sillä, että se johtaisi amk-tutkintojen vähittäisen muuntumisen yliopistojen alemman tutkinnon kaltaisiksi. Mutta eivätkö ammattikorkeakoulujen tutkinnot ensisijaisesti ole tarkoitettu työelämää varten eivät sillaksi jatko-opintoihin? Lisäksi järjestely on sekä yhteiskunnan että yksilön kannalta paras ratkaisu.
On luonnollista, jo elinikäisen oppimisen periaatteen mukaan, että niille ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneille, jotka eivät halua suorittaa varsinaista jatkotutkintoa, järjestetään tarpeeseen erikseen suunniteltua täydennyskoulutusta.
Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen samanlaistumiskehitys on pysäytettävä. Muutoin poliittiset paineet laajentaa yliopistolaitosta ammattikorkeakoulujen pohjalta saattavat kasvaa. Suomessa ei ole henkisiä resursseja eikä aineellisia voimavaroja ylläpitää kymmeniin yksiköihin laajentuvaa yliopistolaitosta.