Hallituksessa saavutettu kompromissi vaalilain uudistuksesta parantaisi kansan ilmaiseman tahdon näkymistä eduskunnan kokoonpanossa. Siksi mallia on syytä viedä eteenpäin.
Suomalaiset tuntevat hyvin vaaleihin liittyvän termin d´Hondtin menetelmä. Muutaman vuoden päästä tutuksi on tulossa myös toinen tuloslaskentaan ja paikkajakoon liittyvä samantyyppinen ilmaus: Hare-Niemayerin menetelmä. Se on käytössä vuoden 2015 eduskuntavaaleissa, jos tämä ja seuraava eduskunta pitävät nyt vireillä olevan vaalilain uudistuksen liikkeellä.
Uudistuksen ydin ei kuitenkaan ole menetelmien nimissä vaan siinä, miten muutokset vaikuttavat edustajapaikkojen jakoon. Nykyinen eduskuntavaalien paikkajakomalli on suosinut suuria puolueita. Esimerkiksi vuoden 2007 eduskuntavaaleissa kolme suurinta puoluetta saivat ääniosuuteensa verrattuna yhdestä neljään "ylimääräistä" paikkaa pienempien puolueiden kustannuksella.
Uudessa mallissa on Hare-Niemayerin menetelmän avulla tarkoitus tehdä tarkemmaksi kansan ilmaiseman tahdon toteutuminen. Tavoitteena on, että esimerkiksi viisi prosenttia valtakunnallisista äänistä toisi viisi prosenttia myös eduskuntapaikoista eli yhteensä kymmenen kansanedustajaa maan eri vaalipiireistä.
Samoin tarkoitus on oikoa niin sanotun piilevän äänikynnyksen epäkohtia. Viime vaaleissa esimerkiksi Uudellamaalla läpimenoon riitti kolme prosenttia äänistä, kun vihreiden Tarja Cronberg ei Pohjois-Karjalasta päässyt läpi edes yli 12 prosentilla koko vaalipiirin äänistä.
Uudistuksen kiinnostavin esitys on kuitenkin virallisen valtakunnallisen äänikynnyksen käyttöönotto. Väännön jälkeen se pudotettiin suunnitellusta 3,5 prosentista kolmeen.
Tässä näkyvät etenkin RKP:n ja puheenjohtaja Stefan Wallinin tarpeet. Viime vaaleissa puolueen valtakunnallinen ääniosuus oli 4,6 ja kannatus tuoreissa mielipidemittauksessa 4,2-4,5 prosenttia. Kynnyksen pudotus yli prosenttiyksikön päähän nykykannatuksesta rauhoittaa kielipuoluetta, jonka toiminnalle eduskunnasta putoaminen olisi katastrofi.
Hiukan matalampaa, esimerkiksi kahden tai 2,5 prosentin äänikynnystäkin olisi voinut perustella. Kolmen prosentin valtakunnallinen kynnys nimittäin aiheuttaa helposti tilanteen, jossa uusien poliittisten ryhmien nousu kaatuu heti ensi metreillä.
Pienemmillä ryhmilläkin on kuitenkin demokratiassa arvonsa äänestäjien mielipiteiden kirjon edustajina. Niitä ei pidä automaattisesti nähdä suurten puolueiden nilkkaan tarraavina häirikköinä. Mutta nyt sovitun korkuinen kynnys ilmeisesti tarvittiin siksikin, jotta suuret puolueet - käytännössä keskusta ja kokoomus - olivat valmiit hyväksymään niiden paikkoja uhkaavan muutoksen.
Kokonaisuutena hyvin onnistuneen ratkaisun muihin olennaisiin piirteisiin kuuluvat valtakunnalliset tasauspaikat sekä vaaliliittojen kielto. Vaaliliittojen omituisuus on ollut, että ääni on voinut hyödyntää aivan toista puoluetta kuin jolle se on annettu. Useimmiten liitossa olevat puolueet ovat toki olleet ideologisesti toisiaan lähellä, mutta usein liitot ovat olleet pelkän vaalimatemaattisen taktikoinnin synnyttämiä. Se ei ole ollut kunniaksi vaalijärjestelmälle.
Hallituspuolueiden kompromissin muuttuminen lopulta laiksi ei vielä ole päivänselvää. Näin siksi, että tulevan eduskunnan pitää hyväksyä muutos perustuslain säätämisjärjestyksen vaatimalla kahden kolmasosan enemmistöllä, ja SDP:n kanta uudistukseen on ollut torjuva. Voi kysyä, miksi puolue vastustaa esitystä, joka antaa äänestäjien tahdolle lisää voimaa.