Koulun ja kodin yhteistyössä on ollut aina hankauskohtansa. Ei ole hirvittävän pitkä aika siitä, kun yhteydenpito oli olematonta. Se johtui sekä käytännön syistä että opettajien vahvasta auktoriteettiasemasta. Heihin aristeltiin ottaa yhteyttä silloinkin kun olisi ollut syytä.
Nyt tilanne on parantunut. Yhteydenpito on teknisesti helppoa, vanhempainillat ovat säännöllinen ja pysyvä käytäntö, ja turha aristelu kodin ja koulun välillä suureksi osaksi haihtunut. Se on vahvistanut kahden kasvattajan yhteistyötä.
Samalla vastaan on alkanut tulla uudenlaisia ongelmatilanteita. Yhteydenpito on pahimmillaan muuttunut syyttelyksi ja kamppailuksi, jossa puristuksiin kahden tahon väliin jää lapsi ja hänen parhaansa.
Opetusalan ammattijärjestön OAJ:n uusi puheenjohtaja Olli Luukkainen nosti Kalevan haastattelussa sunnuntaina esiin lapsiaan leijonan tavoin puolustavat ja opettajia jopa uhkailevat vanhemmat. Ristiriitoja syntyy, kun se, mitä vanhemmat näkevät lapsen parhaaksi, ei opettajan mielestä olekaan kokonaisuuden, esimerkiksi luokkayhteisön kannalta parasta.
Vanhempien voimakkaat tunteet ja heidän malttamattomuutensa ymmärtää esimerkiksi silloin kun oma lapsi on joutunut koulukiusatuksi. Syitä syytöksiin on kuitenkin muitakin. Lapsi ei ehkä menesty koulussa niin kuin vanhemmat ovat odottaneet, minkä hyväksyminen ottaa koville, ja syyllinen on löydettävä.
Usein kiistat liittyvät häiriökäyttäytymiseen. Vanhemmat eivät usko lapsensa aiheuttavan ongelmia, ja jos sellaisia onkin, ne sysätään helposti opettajan taitamattomuuden syyksi. Usein lapsen versio tapahtumista on se totuus, jonka pohjalta vanhemmat tekevät asiantilasta päätelmänsä.
OAJ:n Luukkainen totesi haastattelussa vanhempien kiinnostuksen lapsen koulunkäyntiä kohtaan hyväksi asiaksi. Hän kuitenkin varoitti, ettei pitäisi mennä kohti amerikkalaista mallia, jossa asioita selvitetään asiamiehen ja oikeusvaateiden avulla.
Luukkaisen kanta herätti viikonloppuna vanhempainyhdistysten yhteistyöjärjestön Vanhempainliiton. Sen toiminnanjohtaja Tuomas Kurttila paheksui sitä, että vanhempien kasvanut kiinnostus koulunkäyntiin käännetään niin usein ongelmaksi. Tapauksista, joissa kiistoja selvitellään juristin avulla, hänellä ei ollut edes tietoa.
Kahden järjestön kipakka sananvaihto juuri kouluvuoden alkaessa ei ole kovin ilahduttava asia. Toivottavasti järjestöt pystyvät säilyttämään keskusteluvälinsä. Juuri niiden pitäisi näyttää esimerkkiä myös vanhempien ja opettajien yhteistyöstä. Onneksi Vanhempainliitto sentään korosti, että OAJ:n viesti on otettava vakavasti, opettajan roolia olisi kirkastettava ja kodin ja koulun yhteistyötä tiivistettävä.
Vaikka OAJ:n Luukkaisen viesti oli kärkevä, se puheenvuoro oli hyvä käyttää. Se toivottavasti herättää niin opettajia kuin vanhempiakin kehittämään yhteistyötä. Ongelmien lakaisu maton alle ei vie eteenpäin suomalaista korkeatasoista koululaitosta eikä lasten parasta.