Taantuma, siitä vauhtia saaneet sairaanhoitopiirien pakkotahtiset säästöt ja niskaan hönkivä sikainfluenssa ovat kääntäneet keskustelun entistä tarkemmin julkisen terveydenhuollon toimivuuteen.
Eri tahoilla on ounasteltu jo jonkin aikaa, että julkinen terveydenhuolto sortuu omaan mahdottomuuteensa. Tämä ei ole enää uhka, vaan jopa todennäköinen tulevaisuudenkuva.
Syitä julkisen puolen ahdingolle ja siihen kytkeytyvälle lääkäripulalle on etsitty muun muassa nuorten lääkäreiden sitoutumattomuudesta, ammattietiikan höltymisestä ja mukavuudenhalusta.
Syyttävä sormi heristelee myös lääkäreitä vokottelevalle yksityissektorille, joka tarjoaa paremmat palkat, vähemmän ja paremmin hallinnoituja töitä. Omalääkärijärjestelmäkään ei tunnu toimivan, koska lääkärit kokevat sen liian raskaaksi.
Pelkästään lääkäreiden tai hoitohenkilöstön vastuulle julkisen puolen rapautumista ei pidä sysätä. Perimmäinen syy löytyy muualta.
Yhtälö on toki vaikea. Vähällä rahalla paljon, kaikille ja heti. Voi olla, että nykysysteemi on liian kallis ja raskas ylläpitää, pyörittääpä hyrrää miten päin hyvänsä.
Silti hyvinvointiyhteiskunnan tehtävä on turvata kaikille yhtäläinen hoito. On sietämätön ajatus, että yhteiskunta eriarvoistuu niin, että laadukasta hoitoa saavat vain ne, jotka pystyvät maksamaan. Tai ne, jotka ovat oikeutettuja työterveyshuoltoon.
Systeemin romahdusta odotellessa on aikaa pohtia julkisen puolen säästöjen mielekkyyttä. Epäilemättä suurin osa esimerkiksi erikoissairaanhoidon toimista on täysin perusteltuja ja kustannustehokkaita, mutta petrattavaakin taitaa olla.
Ainakin siltä tuntuu, kun oman alansa asiantuntijalääkäri kertoo turhautuneena, kuinka jonkin asian voisi tehdä tehokkaammin, jos siihen löytyisi määrärahoja. Eikä aina voi olla kyse toimittajan vedätyksestä.
Muuan lääkäri harmitteli sitä, että potilaita hoidetaan joskus tarpeettoman raskaasti. Leikkausveitseen tartutaan, koska kevyemmän hoitomuodon välineet maksavat rahanjakajan laskujen mukaan liikaa.
Voisiko olla niin, että potilaalle helpompi ja henkilökuntaa vähemmän vaativa operaatio olisi kuitenkin halvempi pidemmällä aikavälillä kuin leikkaushoito?
Kokonaisuuden kannalta pieni lisäsatsaus tekniikkaan haukkuisi usein hintansa. Uusien välineiden nopeammalla käyttöönotolla voitaisiin myös nostaa hoidon tasoa, ainakin jos mittarina on kevyempi hoito samalla tai paremmalla lopputuloksella.
Aina ei tarvita miljoonainvestointeja. Kohtuuhintaisetkin välineet toisivat merkittäviä säästöjä.
On parempi tutkia kuin hutkia, eikä joka innovaation perään kannata tietenkään rynniä. Silti ei saa olla niin, että sairaalalääkärit hoitavat samaa vaivaa yksityisellä puolella tehokkaammin ja potilasystävällisemmin kuin leipätyössään. Uudet toimintamallit kun pakkaavat rantautumaan ripsakasti yksityiselle sektorille.
Jos uuden hoitotekniikan käyttöönotolla saadaan potilaita turvallisesti leikkaussaleista pois, tulisi mahdollisuuteen tarttua viivyttelemättä. Rahan ja resurssien haaskauksen lisäksi puhutaan pahimmillaan ihmishengistä. Rutiinileikkauskaan kun ei ole riskitön.
Mikäli syy vanhoissa hoitomuodoissa sinnittelyyn on säästö, pitäisi kirstunvartijoiden kyetä katsomaan kauemmas. Jos kyse on jostakin muusta, kuten luotujen rakenteiden ylläpitämisestä, reviirin vartioinnista tai byrokratiasta, niin ei hyvä.
***
Nyt kuulema myydään puhelimella myös puhelinmyyntikieltoa. Onnittelut bisneksen keksijälle, nerokas tapa torpata kilpailijat markkinoilta ja korjata potti kotiin.