Suomesta haetaan nykyään usein turvapaikkaa, vaikka takana on jo jonkin EU-maan kielteinen päätös. Tämä kielii ongelmista suomalaisessa käytännössä.
Suomesta turvapaikkaa hakevien ihmisten määrä on selvässä kasvussa. Kansainvälistyvässä maailmassa, jossa monen maan sisäiset asiat ovat huonossa jamassa, ei tämä sinänsä ole mikään ihme. Mistään massamittaisesta maahantulosta ei muutenkaan ole kyse. Viime vuonna, jolloin turvapaikan hakijoiden määrä kasvoi viidenneksellä edellisestä, jäätiin yhä hieman alle 4 000 tulijaan.
Erikoisempaa kuin määrä sinänsä on se, että hakijoiden profiili on muuttunut lyhyessä ajassa. Viime vuonna tulijoista noin 60 prosenttia oli sellaisia, jotka jo olivat hakeneet turvapaikkaa jossain toisessa eurooppalaisessa maassa ja saaneet siellä kielteisen päätöksen. Sen jälkeen siirryttiin kokeilemaan, miten käy Suomessa.
Sisäministeri Kari Rajamäki on käyttänyt tällaisista ihmisistä termiä "turvapaikkashoppailijat", joka tylyydestään huolimatta kuvaa hyvin tilannetta. Yksilöiden kannalta on ymmärrettävää, että eri maiden järjestelmiä testataan. Turvapaikan hakijoilla on joka tapauksessa taustallaan aina jonkinlaisia ongelmia.
Tarkoitus on kuitenkin se, että varsinainen turvapaikka, jonka saa vain murto-osa hakijoista, tai yleisempi oleskelulupa liittyisi aina todelliseen tarpeeseen. Nyt Suomessa joudutaan tekemään moninkertaista työtä: erottelemaan oikeat hakijat niistä, jotka enemmänkin vain koettelevat kepillä jäätä.
Kalevan haastattelussa keskiviikkona Rajamäki vaati laajan selvityksen tekemistä turvapaikan hakijoista: mikä on se vetovoima, joka Suomen osalta johtaa tällaiseen tilanteeseen.
Sisäministerinä Rajamäen ei pitäisi enää vaatia selvityksiä, vaan panna niitä itse alulle. Siihen pitäisi hänellä olla riittävät valtuudet, sillä asia koskettaa juuri sisäministeriön hallinnonalaa. Sinänsä on erikoista, että ministeri joutuu kyselemään asioita, joiden olettaisi hallinnon sisällä jo olevan tiedossa.
Näyttää siltä, että Suomen käytäntö poikkeaa muista maista tavalla, joka on todennäköisesti johtanut perusteettomien turvapaikan hakijoiden määrän kasvuun. Kyse on esimerkiksi sosiaalietuuksista, jotka ministerin mukaan muualla loppuvat kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen, mutta Suomessa ne jatkuvat.
Tällainen käytäntö johtaa ikävä kyllä herkästi väärinkäytösten kasvuun. Euroopan unionissa niin sanotun Dublinin sopimuksen mukaan jossain jo kielteisen päätöksen saaneet hakijat palautetaan mahdollisimman pikaisesti takaisin siihen maahan, josta he ovat ensimmäisenä hakeneet turvapaikkaa. Sillä välin aikaa kuitenkin kuluu asioiden tutkimiseen. Jos asianomainen henkilö on muualla joutunut tyhjän päälle, pyrkiminen Suomen kaltaiseen maahan on yksilötasolla aivan ymmärrettävää: kyse on toimeentulosta.
Turvapaikkajärjestelmän tarkoitus ei kuitenkaan ole olla toimeentuloautomaatti, vaan antaa turvaa oikeasti vainotuille ihmisille. Heitäkin riittää, mutta yksi pulma on, että järjestelmän väärinkäyttö saattaa aiheetta leimata kaikkia sen kautta maahan tulevia ihmisiä.
Koska Euroopan unionin sisärajat ovat poistuneet, ainoa kestävä tapa on toimia samojen pelisääntöjen mukaan kaikkialla. Tavoitteena pitäisi olla yhtenäinen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikka, joka ei kuitenkaan loisi mitään ylikäymätöntä muuria EU-maiden ympärille. Turvapaikkamenettelydirektiivistä on neuvoteltu tuloksetta jo useita vuosia.