Jukka Seppinen: Neuvostotiedustelu Suomessa 1917--1991. Ajatus 2006
Tohtori Jukka Seppisen kirja herättää suurta kiinnostusta lähihistoriasta kiinnostuneiden keskuudessa ja pelkoa sen kohderyhmään joutuneissa. Aihe on kansallisesti keskeinen, mutta tutkimuksen tekotavassa ja raportoinnin tyylilajissa on rakennevika. Lopputulos on hämmentävä.
Seppinen on ottanut tehtäväkseen selvittää Neuvostoliiton tiedustelutoiminnan Suomessa kylmän sodan loppuun asti. Hän kääntää jokaisen kiven, mutta todelliset löydökset ovat vähäiset. Tutkimus jää kuvaukseksi aikakauden yleisestä ilmeestä, ja se on synkeän ankea.
Kirjan sivuilta tulvii yksityiskohtien läkähdyttävä massa, jonka uuvuttavuutta lisää raskassoutuinen kieliasu. Kirja raportoi satojen ja satojen virkamiesten ja poliitikkojen tuhannet ja tuhannet tapaamiset Neuvostoliiton tiedusteludiplomaattien kanssa.
Saamme tietää, missä ravintolassa syötiin tai missä osoitteessa muuten juhlittiin, ja kuka maksoi laskun. Tiedämme, millaisella autolla tultiin paikalle ja poistuttiinko samalla vai jollakin toisella ajoneuvolla.
Tutkimus osoittaa suojelupoliisin raportoinnin täsmällisyyden niissä asioissa, joista se voi raportoida, mutta ei juuri mitään niistä asioista, joista kerrotuissa tapaamisissa käsiteltiin. Kehykset piirtyvät kirkkaasti, mutta itse asiasta ei hahmotu juuri minkäänlaista kuvaa. Onko tämä tutkimusta?
Vaikka käytännöllisesti katsoen kaikkien kohtaamisten asiasisältö jää hämärään, Seppinen toteaa yhteenvedossaan: "Jokainen tässä tutkimuksessa todettu tapaaminen sisälsi suullista vuotoa suomalaista yhteiskuntaa koskevista sisäisistä asioista".
On todennäköistä, että vakoilutiedoksi luokiteltavaa asiaa liikkui ystävien keskeisissä juttutuokioissa, ehkä paljonkin, mutta tämä tutkimus ei sitä yksilöi eikä osoita.
Siitä huolimatta moni entinen ja nykyinen merkkihenkilö hypistelee hikisin sormin ja kauhu sydämessä tämän poliittisen juorukalenterin hakemistoa.
Seppinen on täydellisesti lähteidensä vanki. Hän kertoo sen, mitä Suojelupoliisi on pystynyt raportoimaan, ja katsoo tietävänsä, että raportoimatta jääneet asiat ovat jyrkästi tuomittavia.
Muutamat Neuvostoliiton tiedusteludiplomaattien kanssa jatkuvasti seurustelleet ovat selostaneet keskustelujensa sisällön muualle kuin Suojelupoliisille. Niistä tutkimus ei kerro.
Esimerkiksi Päiviö Hetemäen tällaisista keskusteluista presidentti Urho Kekkoselle toimittamat raportit ovat Orimattilan arkistossa, mutta eivät ole sattuneet Seppisen silmiin, vaikka hän on lähdeluettelon mukaan sielläkin työskennellyt. Max Jakobson on monissa kirjoissaan selostanut keskusteluja oman kotiryssänsä kanssa.
Kirjallisuudessa ja arkistoissa olevat tiedot osoittavat, että ainakin nämä kaksi ainakin joissakin tilanteissa ovat onnistuneet lypsämään tietoa neuvostoliittolaisten ajattelutavasta ja aikomuksista, mistä on ollut hyötyä suomalaisten vastatoimien suunnittelussa.
Neuvostoliittolaisten kanssa käymillään keskusteluilla Hetemäki tuotti Kekkoselle arvokasta tietoa Neuvostoliiton suhtautumisesta integraatiokysymyksiin, puolueettomuuteen ja yya-tulkintoihin.
Jakobson levitti lähipiiriinsä ensi käden tietoa Neuvostoliiton aikeista syksyn 1981 presidenttipelin aikoihin.
Ei ole mahdotonta, että osa siitä, minkä Jukka Seppinen on niputtanut vakoilutiedon vuotamiseksi, onkin ollut vastatiedustelua Suomen diplomaattista puolustustaistelun tehostamiseksi.
Neuvostoliittolaiset olivat tietysti taitavia, mutta tuskinpa sentään aivan kaikki heidän kanssaan keskustelleet suomalaiset olivat ihan täysiä tomppeleita.
Kokonaiskuva on lohduton. Vaikka tietovirran asiasisältöä koskevia yksityiskohtia on vähän, on ilmeistä, että poliitikko- ja virkamieseliitti on ollut uratietoisesti ja mielistelynhaluisesti kerrassaan rähmällään, mutta eivät sentään kaikki.
Seppinen mainitsee nimeltä parikymmentä poliitikkoa ja virkamiestä, joista neuvostotiedustelu ei onnistunut saamaan otetta. Oikeuslaitos, puolustusministeriö, puolustusvoimat ja suojelupoliisi jäivät kokonaan sen ulottumattomiin, vaikka yritystä oli. Myös valtiovarainministeriö selvisi jotakuinkin kuivin jaloin.
Sankari on kaikesta myöntyvyydestä huolimatta Kekkonen. Presidentillä oli koko ajan mielessä se raja, jonka yli ei menty. Hän kehitti ei-sanan käytöstä oman taiteen lajinsa. Neuvostoliiton jääräpäisestä vastustuksesta piittaamatta hän toteutti tärkeinä pitämänsä asiat, kuten länsi-integraation ja Suomen puolueettomuuspolitiikan.
Kirjan pääkonna on Mauno Koivisto, jonka toiminnan missään vaiheessa ei ollut kerrassaan mitään myönteistä. Muutamien muidenkin huippupoliitikkojen ja johtavien virkamiesten kohtelussa on vivahteita, jotka viittaavat henkilökohtaisen kalavelan kuittailuun.
Kirjan rakenne on suorastaan epätoivoinen. Sisällysluettelossa on nelisensataa eripituista tekstinpätkää, luetteloa ja esseetä, jotka eivät jäsenny asiakokonaisuuksiksi.
Samoja asioita käsitellään moneen kertaan eritasoisesti. Mukaan tulee myös kaikenlaista mielenkiintoista Seppisen kovalevylle kertynyttä, vaikka kytkentää tähän tutkimusaiheen ei ole nimeksikään.
Kirja on kooste tutkijan työmuistiinpanoista, joiden pohjalta varsinaista tutkimusta pitäisi ruveta tekemään. Nyt muistiinpanot on muitta mutkitta liimattu peräkkäin. Lukijan ongelmaksi jää ottaa siitä kaikesta selvää.
Se ei ihan hevin onnistu, vaikka asian äärimmäisen kiinnostavuuden takia halua ja yritystä todella on.
Seppinen on tehnyt valtavan työn, mutta tuloksena on vasta tapahtumakehys, ei edes yhteenveto saati sitten analyysi.