Tampereen Teatterikesän 35-vuotisjuhlakakku leikataan ja syödään tänä iltana Tampereen Teatterille kuuluvan Frenckellin tiloissa järjestettävillä synttäreillä. Tiistaina avatun festivaalin juhlavuoden anti vaikuttaa peräti kansainväliseltä ja karnevalistisen kirjavalta. Teemana on uusi draama.
Tapahtumia riittää ja joukossa on paitsi kansainvälistä teatteritaidetta myös harrastajateatteria.
Pohjoissuomalaista osaamista edustaa runko-ohjelmistossa pelkästään Kajaanin kaupunginteatterin Woyzeck, joka nähdään huomenna, torstaina Tullikamarin tiloissa.
Vuoden teatteriksi kivunneen Kajaanin kaupunginteatterin ja tämän hetken maineikkaimman suomalaisen teatterintekijän, tuon teatterin johtajan Kristian Smedsin rajusti ja yleismaailmallisesti rokkaavan tulkinnan mukanaolo luonnehtii samalla festivaalin nykyvuosikymmenien linjaa.
FF:n suojissa
Ensimmäisen festivaalin aikaan 1969 oli toisin. Ja vielä kesäkaupalla myöhemminkin.
Tampereen Teatterikesä oli yksi niistä puolestakymmenestä suomalaisfestivaalista, jotka saivat kattojärjestökseen Finland Festivalsin. Kattojärjestön tarkoituksena oli muun muassa huolehtia, ettei sen jäsenfestivaaleja järjestetä samanaikaisesti.
Superfestivaalien kuului olla sellaisessa järjestyksessä, että jokainen halukas saattoi kaikessa rauhassa siirtyä festivaalilta toiselle menettämättä niistä ainuttakaan.
Marjatan päivien aikaan
Tampereen Teatterikesä hitsattiin FF:n ketjussa elokuun puoliväliin, niin että ainakin Marjatta saattoi viettää vuodesta toiseen nimipäiviään 15.8. Tampereen Teatterikesässä.
Nykyään - joidenkin iloksi, toisten harmiksi - festivaalia on aiennettu viikolla, mitä perustellaan sillä, että teatterimaailman rytmikin on muuttunut.
Oleellista oli alkuvuosina pitää harrastaja- ja ammattiteatterit tiukasti erossa ja omilla festivaaleillaan. Niinpä Tampere oli ensiarvoisesti kotimaisen ammattiteatterin katselmus. Seinäjoella harrastajat kokoontuivat viikkoa paria aiemmin omissa porukoissaan.
Teatterikesän perustajista jämäkin, professori Olavi Veistäjä, Aamulehden ja koko Tampereen kulttuurielämän keskeinen vaikuttaja ja kaiken lisäksi vielä harmaa eminenssikin, halusi korostaa festivaalin kotimaisuutta ja marssittaa Tampereelle katsottavaksi vuorovuosina kaikki kotimaiset ammattiteatterit.
Tässä yhteydessä syntyivät katselmukset raateineen, lausuntoineen ja palkintoineen, joista arvostetuin oli Tampereen Thalia-patsas.
Traditio pysähtyi 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, jolloin festivaali oli ryöpsähtänyt ensin pohjoismaiseksi ja sitten kansainväliseksi ja niin runsaaksi ohjelmistoltaan, ettei sitä kyennyt yksikään raati viikon aikana systemaattisesti seuraamaan.
Hyvässä ja pahassa
Pohjoiset ammattiteatterit, kukin vuorollaan ja joskus samanaikaisestikin, ehdittiin festivaalin aikaisemmassa systeemissä mitata ja punnita, sijoittaa niille kuuluvaan paikkaan suomalaisessa teatterihierarkiassa.
Jokainen festivaaliesitys noteerattiin, koska esityksiä oli vain sen verran, että kaikki katselmusesitykset esitettiin sellaisilla aikatauluilla, että jokainen pystyi ne halutessaan katsomaan. Lehdet myös kirjoittivat jokaisesta esityksestä, ja linjaksi tuli haukkua koko festivaali pystyyn.
Suomalaisen teatterin ongelmat, jotka tiivistyivät nähtäviin viikon aikana tamperelaisilla teatteriestradeilla, sysättiin festivaalin omaksi ongelmaksi etenkin kun poliittisesti sitoutuneella 1970-luvulla teatteriväki oli hanakimmin vasemmalle kallellaan ja aatteet törmäilivät toisiinsa.
Kalevalasta menestys
Vuoteen 1972 Oulun kaupunginteatteri oli huonossa maineessa Tampereella. Silloin nähtiin tunkkainen Ibsenin Kummittelijoita, joka oli peräisin kaupungintalolla majapaikkaansa pitäneen Oulun kaupunginteatterin edellisen kauden ohjelmistosta.
Kukaan ei todella uskonut, että jo samana syksynä, kun uusi teatteritalo vihittiin riemukkaalla Kalevala-esityksellä, tilanne kääntyisi. Oululaisten Kalevalasta tulikin koko festivaalin juhlittu pääesitys elokuussa 1973, kun Oulun kaupunginteatteri esitti Paavo Liskin ohjaaman Kalevalan ulkoilmaan rakennetulla pyörönäyttämöllä ukkossateessa.
Siitä lähtien Oulu on vieraillut harvakseltaan Tampereella vaihtuvalla menestyksellä. Eräs näyttävimmistä myöhempien vuosien oululaisvierailuista on ollut Bengt Pohjasen romaanitrilogiasta dramatisoitu Jerusalemin tanssi.
Reviisori räväytti
Kaija Viinikaisen läpimurto-ohjaus oli Kajaanin kaupunginteatterin Reviisori, jonka ilmiöksi noussut festivaaliesitys räväytti vähäarvostetun syrjäseudun pikkuteatterin kerralla suomalaisen teatterin eturiviin. Ilman Tampereen vierailua valtakunnallista läpimurtoa olisi tuskin tullut.
1970- ja 80-lukujen taitteen Reviisori-ilmiötä seurasi muitakin sympaattisia ja hienoja vierailuja Kajaanista. Sellaisiin kuului myös Vilho Lammesta kertova Jumala onkauneus samalta kaudelta, kunnes nyt on matkattu kansainvälisesti puhuttelevaan Woyzeckiin.
Evitasta Jääkuviin
Kemin kaupunginteatterin tie Tampereen festivaaleilla lienee ollut kaikkein kiemuraisimpia. Sen vierailuihin mahtuu lyttyyn haukuttu Evita-musikaalin tulkinta TTT:n isolla näyttämöllä 1980-luvulla. Evitan saamasta vastaanotosta ei Kemissä taidettu toipua vuosiin. Kemiläiset saivat lääkettä haavoihinsa pari kesää sitten esittäessään Tampereella etenkin kansainvälisiä festivaalinjärjestäjiä ilahduttaneen Kristian Smedsin tekstiin pohjautuneen Jääkuvia, joka poimittiin mm. Bonnin festivaaleille.
Isak Juntista Othelloon
Isak Juntilla oli monta poikaa on näytelmä, jota Rovaniemellä esitettiin Lappia-talon edeltäjänä toimineessa vanhassa VR:n rakennuksessa. Tuo pieni pohjoista eksotiikkaa tulviva esitys kiinnosti ja ihastutti aikanaan Teatterikesän yleisöä siinä missä saman teatterin Othello sai yleisön hysteerisesti hihittämään.
Viime mainittu Shakespearen näytelmä sai kantaesityksensä alueteatterikokeiluja aloittaneen Rovaniemen kaupunginteatterin maakuntaesityksenä seurantalo-olosuhteissa Kemijärvellä.
Esityksen juju oli tehdä näytelmän Jagosta homo, mutta millä tavalla se toteutettiin, olikin jo Tampereen Teatterin isolla näyttämöllä se naurun paikka.
Tuo nauru naurettiin tasan 30 vuotta sitten.