Lähes 200-sivuinen sarjakuvaromaani ei ole tavanomainen teos suomalaisilla kirjamarkkinoilla, ei edes sarjakuvan kentässä. Sellainen kuitenkin on Ville Rannan esikoisteos Sade.
Kokopäivätoiminen sarjakuvantekijä Ranta elää odotuksessa, sillä Sade on painossa ja ilmestyy syyskuun puolivälissä. Albumin kustantaa Asema, sarjakuvataiteilijoiden ylläpitämä sarjakuvapienkustantamo, jota Ranta oli perustamassa vuonna 2000.
Aseman valitseminen kustantajaksi oli itsestäänselvyys. "Näin albumi myy ehkä vähemmän, mutta ei katoa eikä joudu koskaan tarjouslaariin", Ranta perustelee.
Rannan näkemyksen mukaan useat isot kustantajat eivät sarjakuvasta välitä, vaan pyrkivät vain myymään varaston mahdollisimman nopeasti loppuun. Useimmiten siis tarjouslaarin kautta.
Rannalla riittäisi kerrottavaa sarjakuvan asemasta Suomessa ja sarjakuvan suurmaassa Ranskassa, muustakin kuin kustannuspolitiikasta.
"Ranskassa luetaan kaikenlaista sarjakuvaa ja kaikenlaiset ihmiset lukevat sarjakuvaa", Ranta selittää. Suomessa taas ongelmia on kasapäin. Mutta puhutaan Sateesta.
Sade kertoo vedenpaisumuksesta.
"Vedenpaisumusmyytti on hyvin vanha, ja siihen liittyy paljon merkityksiä uuden syntymisestä ja vanhan kuolemisesta", Ranta selittää. Samalla Ranta haluaa kuvata, kuinka ihmiset kestävät erilaisia olosuhteita ja kuinka minuus on riippuvainen ympäristöstä.
Sarjakuva elämäntehtävänä
Sarjakuva ei ole ainoa taiteenlaji, joka Rannalle on tuttu. Hän on kirjoittanut muun muassa kolme esitettyä näytelmää. Miksi Sade ei sitten ole näytelmä tai romaani?
"Lähtökohdiltaan Sade on visuaalinen tarina", Ranta selittää, mutta myöntää romaanin kamppailleen pitkään sarjakuvan rinnalla. "Kun löysin ihmisiä, jotka olivat innostuneita Sateen luonnoksista, valinta oli selvä."
Näytelmiä Ranta haluaa kirjoittaa edelleen, mutta harrastuksena. "Sarjakuva on elämäntehtävä ja ammatti", Ranta määrittelee.
Sade on alan harrastajille tuttu Aseman jo lopetetusta Ki:ma-lehdestä, jossa tarinaa ilmestyi neljän osan verran.
Ranta kertoo Sateen teon alkuvaiheeseen sisältyneen elitistisen vaiheen, jolloin hän halusi tehdä uudenlaista sarjakuvaa ja poisti muun muassa ääniefektit ja vauhtiviivat.
Sittemmin Ranta havaitsi ne ilmaisuvoimaisiksi keinoiksi ja piirsi uudelleen kymmeniä sivuja käyttäen nyt ääniefektejä ja vauhtiviivoja.
"Ääniefektit ja vauhtiviivat ovat tuttuja Aku Ankasta, mutta eivät ne tee sarjakuvasta viihdettä tai lastenkirjallisuutta tai Aku Ankkaa", Ranta sanoo. Sarjakuvan asema taiteen kentässä kaipaisi muutenkin kohennusta. "Sarjakuva on kerronnan laji siinä kuin mikä tahansa muukin."
Luvassa
tavallinen elämä
Pitkään sarjakuvia piirtänyt Ranta muistelee muuton Helsinkiin vuonna 1998 olleen ratkaiseva tekijä matkalla sarjakuvan ammattilaiseksi. Innostus oli Oulusta lähtiessä lopussa. "En saanut julkaistua sarjakuvaa missään, enkä tuntenut juuri ketään muuta sarjakuvantekijää", Ranta sanoo.
Helsingin sarjakuvapiirit olivat kuitenkin piristysruiske. "Huomasin, että sarjakuvakulttuuria vielä on, ja se voi vieläpä aika hyvin. Piirtäjiä on paljon, ja he ovat ulkomailla tunnetumpia kuin kotimaassa."
Helsingistä löytyi myös lukijoita, sarjakuvista innostuneita kirjakauppoja ja lähes kaikki Suomen sarjakuvakriitikot.
Ranta muutti takaisin Ouluun vuoden 2001 lopussa ja piirtää tällä hetkellä vakituisesti Liberoon ja Kaltioon. Puolivuotinen pesti Suomen Kuvalehdessä päättyi kesällä. Ranta myös opettaa sarjakuvaa Nukun Sanataidekoulussa ja Oulunsalon taidekoulussa sekä satunnaisesti myös Limingan taidekoulun sarjakuvalinjalla.
Nyt on hengenvedon paikka, sillä Ranta on hoitovapaalla seitsenkuista Fiinua hoitamassa. Työn alla on kuitenkin fiktiivinen mutta omaelämäkerrallinen tarina koti-isästä. Hoiva-alalla ollessaan Ranta on jo työstänyt sata sivua luonnoskirjaa albumia varten.
Toinen hautumassa oleva idea on Mika Lietzenin kanssa toteutettava albumisarja, jota kaksikko yrittää kaupata isoille kustantamoille. "Siitä on tulossa vähän erilainen, mutta sen verran perinteinen, että saadaan rikottua julkaisukynnys, joka on suurilla kustantamoilla kotimaisten albumien kohdalla kovin korkea."
"Albumin ideana on kuvata yksi tavallinen elämä", Ranta valottaa, "eikä se ole ollenkaan niin tylsää miltä kuulostaa".
Niin. Kuvaahan Tarmo Koiviston Mämmiläkin yhtä tavallista maalaiskylää. Eikä se ole ollenkaan niin tylsä paikka, miltä kuulostaa.