"Joskus kirjailija tietää löytäneensä tarinan, joka pitää kirjoittaa. Minulle kävi juuri niin."
Norjalaiskirjailija Lars Saabye Christensen, 50, löysi tarinansa varhain, mutta ei rohjennut kirjoittaa sitä valmiiksi yhtä pian. Hän kertoo viettäneensä tämän tarinan parissa miltei koko aikuisikänsä. Valmiiksi se tuli vuonna 2001.
Tarinassa on liki 900 sivua ja sen nimi on Velipuoli.
Christensen voitti Velipuoli-romaanillaan Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002. Teos on ilmestynyt vastikään suomeksi.
"Kirjoittaminen vaatii kuria ja kärsivällisyyttä. Hyvällä tarinalla ei tee mitään, jos kieli on huonoa. Kirjoitin teosta lopulta kymmenen vuotta: hioin lauseitani uudestaan ja uudestaan", Helsingissä kaksi viikkoa sitten vieraillut Christensen kertoo.
Velipuoli on romaani veljeksistä, oikeammin velipuolista, ja heidän välisestä viha-rakkaus-suhteestaan. Molemmat veljet ovat omalla tavallaan onnettomia, haavoittuneita, kuin puolikkaita.
Yhdessä näistä kahdesta puolikkaasta voisi kasvaa yksi kokonainen ihminen.
Paikallinen on universaalia
Christensenin romaani sijoittuu 1950- ja 60-lukujen Oslon kaduille ja kortteleihin. Samoihin oslolaismaisemiin sijoittuvat hänen muutkin teoksensa. Christensen luonnehtiikin itseään perin paikalliseksi kirjailijaksi.
Norjalaisnäkökulmasta huolimatta Velipuolen oikeudet on myyty jo 20 maahan.
"Paikallisuus on universaalia. Ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla. Kirjoitan ihmisten yhteisistä, kollektiivisista kokemuksista."
Koko kirjailijanuransa ajan Christensen on ollut perin tuottelias kirjailija. Hän debytoi runokokoelmalla vuonna 1976, josta lähtien hän on kirjoittanut kymmenen romaania, lähes kaksikymmentä runokokoelmaa, näytelmiä, kuunnelmia ja kaksi elokuvakäsikirjoitusta.
Velipuolen tarina alkaa varsin dramaattisesti: on sodan viimeinen päivä, kun kertojan äiti raiskataan raa'asti. Tästä seurauksena syntyy velipuoli, jonka nimi Fred (tarkoittaa rauhaa) muistuttaa aina tuosta traagisesta päivästä, toukokuun kahdeksannesta.
Tarinan kertojana on veljeksistä nuorempi, viinaan menevä keski-ikäinen elokuvakäsikirjoittaja.
Tarina tarinasta
Ikään kuin häpeillen Christensen tunnustaa, ettei hän useinkaan osaa vastata yhteen perin usein kirjalilijalle esitettävään kysymykseen.
"Kirjailijan pitäisi pystyä sanomaan, miksi hän kirjoittaa. Minä en osaa. Velipuolen tapauksessa vastaus on kuitenkin helppo: yksi kirje sai minut kirjoittamaan tämän teoksen."
Romaani onkin samalla tarina tarinankerronnasta. Siinä viitataan tuohon tärkeään kirjeeseen. Kirje on yksi syy, miksi Christensen alun perin ryhtyi kirjoittamaan.
"Toinen oli Beatles", hän lisää salamannopeasti.
Mutta yhtä nopeasti hän palaa kirjeeseen: sen on kirjoittanut hänen merimiesisoisänsä ja se on lähetetty Grönlannista. Nuorelle pojalle isoisältä säilynyt kirje oli kuin satu. Se houkutteli etsimään esiin myös uusia tarinoita.
Velipuolen henkilöasetelma on erikoinen: veljekset varttuvat kolmen sukupolven naisten ympäröimänä. Naishahmot ovat teoksen suuria sankareita.
Yleensä Christensen ei kirjoita sankaritarinoita. Mieluummin hän keskittyy antisankareihin, rikkinäisiin henkilöihin, sortuneisiin ihmisiin. Tästä huolimatta hän rakastaa jokaista kirjansa henkilöä.
"Kirjailijan pitää rakastaa kaikkia luomiaan henkilöitä. Heistä ei tarvitse pitää vähääkään, mutta heitä on pakko rakastaa."
Mutta mikä olikaan syy romaanin pitkään kypsytysaikaan?
"Naiset. Tarvitsin enemmän kokemusta naisista, jotta pystyin kirjoittamaan tarinani uskottavasti."