Elokuvaohjaaja
Quentin Tarantinon uutuus Death Proof on kunnianosoitus 1970-luvun takaa-ajoelokuville. Tänään perjantaina Suomen ensi-iltansa saava Death Proof on Tarantinon kuudes pitkä elokuva.
1970-luvun b-elokuvien tyyliä mukailevassa takaa-ajotarinassa psykopaatti jahtaa autoilevia nuoria naisia. Meininki on suoraviivaista, Pulp Fiction -tyyppisiä kerrontakokeiluja ei kannata odottaa.
Kaksituntinen Death Proof saapuu Eurooppaan leikkauspöydän kautta. Siihen on lisätty reilun vartin verran materiaalia, jota ei Yhdysvalloissa nähty.
Grindhouse tarkoittaa nuhjuista elokuvateatteria, jossa esitettiin kaikenlaista törkyä, halpiskauhua tai pehmopornoa usein kaksi leffaa yhdellä dollarilla. Yleisö osallistui reippaasti, kommentoi näkemäänsä ja ehkä puuhaili muutakin kuin keskittyi filmiin.
Ilmiö oli amerikkalainen. Grindhouset katosivat 1980-luvulla, kun b-leffat siirtyivät videovuokraamoihin.
"Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole enää käsitystä siitä, mitä grindhouse oli. Nykyään grindhouse-elokuvia saa dvd:llä, ja sitä kautta parhaista grindhouse-elokuvista on tullut myös suurimpia kulttiklassikoita", Tarantino sanoo.
Tarantino ja Sin City -ohjaaja Rodriguez päättivät matkia grindhouse-teatterikokemusta lisäämällä elokuvaansa naarmuja ja äänen pörinää. Värit ovat välillä kulahtaneet, ja joskus filmistä ikään kuin puuttuu pätkä.
Sekä Death Proof että Planet Terror ovat grindhouse-perinteen mukaisesti myös aika hurjia.
Death Proof sai Suomessa K18-ikärajan, vaikka suurin osa elokuvasta on melkeinpä komediaa.
"Tehtäväni on olla kapellimestari, ja yleisö on orkesteri. Yritän saada katsojat huutamaan, nauramaan ja taputtamaan kun haluan. Se on osa grindhouse-kokemusta, joka on vähän kuin rituaali", Tarantino intoilee.
Death Proofin versioiden kosmeettisista eroista voi taittaa peistä, mutta yksi asia on kuitenkin selvää: Tarantino on taas tehnyt omaleimaisen elokuvan, joka tunnustaa rakkautta kadonneille lajityypeille.
Filmi vilisee viittauksia 1970-luvun kaahauselokuviin, sellaisiin kuin Nasta laudassa ja Raivopäät. Tarantino myöntää, että hän on jo itsekin aloittanut yhden lajityypin.
"Reservoir Dogs loi oman alagenrensä, vähän kuin Kourallinen dollareita aikoinaan. Ihmiset pitivät Sergio Leonen uudesta tavasta katsoa länttä, ja niin syntyi spagettiwesternin lajityyppi. Minä katsoin gangsterielokuvaa uudesta näkökulmasta. Sitä oli kyllä jo ilmassa, monet ohjaajat olivat jo kallistumassa samaan suuntaan, mutta ehdin sinne ensin."
Itseoppinut elokuvantekijä jaksaa ylistää esikuviaan ja elokuvien teatterissa katsomisen ihanuutta.
"Nuorena katsoin joitain elokuvia yhä uudelleen. Niitä olivat esimerkiksi Jimmy McBriden Polte veressä, Jonathan Demmen Vaarallinen tyttöystävä ja John Carpenterin The Thing. Kun näin ne teatterissa ensi kertaa, tuntui siltä, etten voi katsoa mitään muuta, ennen kuin olen nähnyt tämän uudelleen. Muuten elämä ei voinut jatkua."
Entä mikä on Tarantinon omien elokuvien salaisuus? Kuinka tehdään elokuvia, jotka saavat heti kulttimaineen? Ohjaajan vastaus on suorastaan nöyrä.
"Oivalsin yhden jutun parikymppisenä, ennen kuin tiesin, pääsenkö koskaan ohjaajaksi. Halusin tehdä elokuvia, jotka saavat katsojat tuntemaan, että he haluavat itse tehdä elokuvia. Se on suurin saavutus", Quentin Tarantino tiivistää.