Presidentti Tarja Halosen on aika valita, haluaako hän olla maailmanparantaja vai Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtaja ja armeijan ylipäällikkö. Näin kirjoitti Evan johtaja Risto E.J. Penttilä jokin aika sitten Helsingin Sanomissa. Samaan syssyyn Penttilä huomautti, että Suomen suhteet Washingtoniin ja Moskovaan ovat heikentyneet.
Tästäkö se riita repesi. Suomalaispoliitikot ovat nuijineet Penttilän maan rakoon. Onhan kamalaa, että joku uskaltaa arvostella presidenttiä, jonka turvallisuuspoliittiset asenteet ovat jämähtäneet 70-luvulle ja joka mieluummin tanssii polkkaa suomalaissiirtolaisten kanssa Floridassa kuin yrittää saada audienssia Valkoiseen taloon.
SDP:n puoluesihteerin Eero Heinäluoman kommentti oli ylittämätön. Hän katsoi Penttilän hyökänneen Halosta vastaan. "Vaatimus presidentin luopumisesta on arveluttavaa puuttumista presidentinvaaliin."
Herrajestas. Lausuntoa voi tulkita myös niin, että kansalaiset saisivat äänestää vain Halosta. Arveluttavaa olisi, jos presidentinvaaleissa olisi ehdokkaita, jotka suistaisivat Halosen valtaistuimelta. Ihan kuten ennen kansandemokratioissa.
Siitä vaan Heinäluoma töihin poikkeuslakia väsäämään 70-luvun malliin, jotta saadaan 70-luvun arvot omaksunut Halonen presidentiksi. Viis demokratiasta ja viis vaaleista.
Keskustelu on ollut niin pähkähullua, että on pitänyt katsoa allakasta, elämmekö tosiaan vuotta 2004 vai olemmeko palanneet menneisyyteen, suomettumisen inhottavimpiin vuosiin.
Oltiinpa Penttilän ajatuksista mitä mieltä tahansa, hänellä on oikeus tuoda ne julki. Demokratiassa saa arvostella presidenttiä, pääministeriä, hallitusta, pankkiherroja.
Presidentti voi parantaa maailmaa niin paljon kuin sielu ja Suomen kansa sietävät, kunhan hän ei unohda oman maan turvallisuutta. Se menee kaiken muun edelle. Kun presidentti on halunnut olla myös armeijan ylipäällikkö, hänen miinapuuhastelunsa heikentävät Suomen turvallisuutta.
Arveluttavaa presidentin ulkopolitiikassa on, että hän on jättänyt sen kansalaisjärjestöjen ja naisliittojen kontolle. Näin ei ole tehnyt yksikään toinen presidentti.
Presidentti ei voi paeta vastuuta, vaan hänen on tehtävä kansakunnan kannalta oikeita päätöksiä protesteista huolimatta. Jos ei uskalla, ei sovi presidentiksi. Tai sitten presidentiltä on riisuttava viimeisetkin valtaoikeudet.
Uusi perustuslaki on ristiriitainen. Näin ajattelevat monet valtiosääntöasiantuntijat Antero Jyränkiä myöten. Suomen on aika siirtyä aitoon parlamentarismiin. Ulkopolitiikka on siirrettävä hallitukselle ja ja nimitysvalta poistettava. Muuten Suomen Pankista tulee demarien temmellyskenttä.
Presidenttinä Halonen on nauttinut niin suurta kansansuosiota, että sellaisiin lukemiin yltävät vain diktaattorit. Jos Suomi on demokratia, lukemat eivät ikuisuuksia taivaita tavoittele.
Halonen on ollut hiljaa jatkoaikeistaan. Sekin on presidenttipeliä. Hän joko kuulostelee kansaa tai sitten jättää pelikentän Paavo Lipposelle. Hänkin tarvitsee vihreän oksan, jos EU-kuviot pettävät.
Niin tai näin, yksi asia kannattaa muistaa. Halonen kuului Holkerin hallitukseen, joka uskalsi ohjastaa Suomen Euroopan Neuvostoon vasta 1989. Halosesta tuli ihmisoikeusaktivisti 1990-luvun alussa, kun SDP oli oppositiossa eikä aktiivisella kansanedustajalla ollut muuta tekemistä.