Historian siivet havisivat ison lentokoneen äänellä (äänisuunnittelu Jussi Vartio), kun Oulun kaupunginteatterin evakkoesityksistä ensimmäinen, Martin CrimpinTapaus A, esitettiin Nukun isossa salissa lauantaina.
Brittikirjailija Crimp on kiinnostava ja nykyiseen globaaliin elämänmenoon kantaa ottava dramaatikko, Miko Jaakkola, joka on työskennellyt Crimpin kimpussa aieminkin, osoittautunut puolestaan kunnianhimoiseksi ohjaajaksi, joka on ottanut tiukkoja, itsensä näköisiä tekstejä ohjattavakseen.
Lisäksi on ollut innostunut työryhmä ja tieto siitä, että Tapaus A on ollut Tapaus Suomen kansallisteatterissa, jossa se sai suomalaisen kantaesityksensä viime vuonna.
Siitä huolimatta Oulun kaupunginteatterin ensi-illasta puuttui jotakin sellaista, mitä ilman siitä ei voinut tulla Tapausta.
Hienoa tekniikkaakin oli vaikka muille jakaa. Sitä ei ainakaan puuttunut.
Se, mikä puuttui, liittyi näyttelijöiden ajatuksen ja puheen väliseen kuiluun.
Poissa ei siis ollut pelkkä A-kirjaimella alkava naishenkilö, josta oli puhe 17:ssa erillisessä pienoisnäytelmässä tai monologissa.
A, useimmiten Anne, on yhdistävä tekijä tässä Huomenna hän tulee -ideaisessa episodinäytelmässä. (Samuel Beckettin klassikossahan hän, jota odotetaan, ei näytelmän kestäessä tule.) Nainen, josta kaiken aikaa Tapaus A:ssa puhutaan, ei koskaan itse ole läsnä, mutta hän on meille kaikille tuttu samalla tavalla kuin vaikkapa nigerialainen au-äiti, jota uhkaa kivitystuomio, tai joku laulava missi, joka myöskään ei ole läsnä, vaikka me kaikki heidät kumpaisenkin tunnemme ja heistä pulisemme.
Crimpin tekstit ovat varsinaista juuri tämänhetkiseen maailmaan liittyvää verbaalivirtuositeettia, erittäin vaateliasta esittäjilleen, Teksti edellyttää älykästä ja karismaattisesti notkeaa tulkintaa.
Juuri tässä huolellisesti analysoidun, tarkkaan mietityn ja eksaktisti esitetyn joukkuetulkinnan ongelma olikin.
Koko tekstin älyllinen monivivahteisuus, sen tilannekomiikan ja mustan huumorin mustimpien mutien oivaltava tulkinta kulki ainakin ensi-illassa huolellisesti ja vakavasti valmennetun ryhmän ilmaisun äärirajoilla ja enimmäkseen ylikin.
Kollektiivinen viiden hengen farkku-univormuihin puettu ryhmä suojatielavastuksessaan pulputti vuolaasti tosikkoja asioita tästä päivästä, mutta muunlaiset sävyt kuin elegantti ankeus ja nykytekniikka loistivat poissaolollaan.
Mediamaailman pinnallisuuden kritiikki jäi näillä voimilla sillä tavalla pintavetäisyksi, ettei kirjaimellista kosketuspintaa kauheasti ole ellei sitä esitysten myötä tule.