Tony Blair teki historiaa torstaina, mutta silti Britannian vaalitulos kertoo pääministerin tähden himmenemisestä.
Työväenpuolue ei ole koskaan ennen kyennyt voittamaan enemmistöä kolmessa parlamenttivaalissa peräkkäin. Tony Blair pystyi murtamaan tämän taian ja vielä keskellä ankaraa Irak-kritiikkiä, joka söi hänen uskottavuuttaan. Saavutus on historiallinen. Silti Britannian tunnelmia kuvaa se, että heti voiton varmistettua alkoivat spekulaatiot, että Blair jättää virkansa jo uuden vaalikauden alkupuolella.
Ei ole todennäköistä, että työväenpuolue menisi vielä seuraaviinkin vaaleihin Blairin johdolla. Aikanaan hän oli raikas uudistaja ja lajissaan ylivertainen poliitikko. Nyt hän oli kulunut ja arvosteltu konkari, joka vielä kykeni voittamaan nämä vaalit, mutta selityksenä on enemmän vastustajien hajaannus ja heikkous kuin hänen oma vahvuutensa. Työväenpuolue sai vain 36 prosenttia äänistä.
Opposition heikkoudesta kertoo se, että konservatiivipuolueen johtaja Michael Howard ilmoitti jo perjantaina eroavansa ennen seuraavia vaaleja. Vaikka puolue meni eteenpäin, Britannian järjestelmässä vain voitto eli enemmistön saaminen parlamenttiin merkitsee. Näissä vaaleissa työväenpuolue olisi saattanut olla kaadettavissa, toisin kuin kahdella edellisellä kerralla, mutta Howardista ei ollut voiton ottajaksi. Niinpä vanhan mahtipuolueen konservatiivien korpivaellus jatkuu, eikä johtajapulaan näy ratkaisua.
Työväenpuolueella tämäkin asia on paremmin järjestyksessä: jos ja kun Blair päättää luopua vallasta, valtiovarainministeri Gordon Brown näyttää ainakin nyt itsestään selvältä seuraajalta.
Brittipolitiikan "kolmas voima", liberaalidemokraatit, tekivät nyt parhaan vaalituloksensa sitten 1920-luvun. Puoluejohtaja Charles Kennedy on myötätuulessa, mutta enemmistövaalijärjestelmän vuoksi liberaaleilla on silti edessä yhä toivoton urakka, jos he aikovat nousta todelliseksi valtapuolueiden haastajaksi.
Britannian enemmistövaalijärjestelmä takaa vaalien voittajalle ehdottoman enemmistön parlamenttiin ja mahdollisuuden johtaa maata. "Rautarouva" Margaret Thatcher todisti tämän, kun hän johti 1980-luvun Britanniaa yhtä suvereenisti kuin Blair nykyistä. Ironista kyllä, Blairin menestys on osaltaan seurausta Thatcherin vahvasta valtakaudesta.
Tuolloin konservatiivit ajoivat läpi rajuja yhteiskunnallisia uudistuksia. Työväenpuolue oli junttautunut vanhoihin aatteellisiin juoksuhautoihin, ja monen tappion jälkeen sen oli pakko tunnustaa tosiasiat: ilman perinpohjaista uudistumista sillä ei ole tulevaisuutta.
Labour onnistuikin uusimaan sekä ohjelmansa että johtonsa tavalla, joka Euroopassa hakee vertaistaan. Se ei myöskään aloittanut vastavallankumousta päästyään valtaan konservatiivien jälkeen, vaan työväenpuolueen "kolmas tie" jätti Thatcherin remontit pääosin voimaan. Niinpä brittitalous on joustava ja hyvässä kunnossa, etenkin jos sitä vertaa Euroopan muihin suuriin maihin Saksaan ja Ranskaan. Maan työttömyys on suomalaisittain kadehdittavan alhainen.
Tämä selittää sitä, että työväenpuolue pystyi yhä jatkamaan vallassa ja etteivät konservatiivit tunnu millään löytävän vetävää vaihtoehtoa.
Irakin sota jakoi brittejä ja heikensi Blairin asemaa, mutta siinäkin äänestäjiltä puuttui vaihtoehto. Uuden vaalikauden suuri haaste on Eurooppa-politiikka, jossa Blair on luvannut kansanäänestyksiä niin perustuslaista kuin ehkä myös eurosta. Voitto kummassakin on tuhoon tuomittu Blairin johdolla, mutta se voi olla Britanniassa mahdotonta kelle hyvänsä Gordon Brown mukaan lukien.