Kell' onni on, se onnen kätkeköön. Eikös vain? Mutta jos joka työpäivä on kuin tapaninpäivä, paljastava hymy hiipii kasvoille kuin varkain.
Näin ainakin Finnairin lentohenkilöstöllä silloin kun Ouluun sattuvat työnsä puolesta eksymään: tapaninpäivään kun on kuulunut tapaninajelu jo hevoskärriajoista lähtien.
Jokapäiväisenä työmatkakärrynä tervaporvarien kaupungissa pilvenveikoilla ja mustahansikkaisen viehkoilla lentoemoilla toimii Antti Tarvaisen, eli kotoisammin limu-Antin, limusiinimersu.
Antrasiittinahan lempeä syleily kutsuu sisäänsä tällä kertaa neljä lentoemäntää sekä pöllämystyneen toimittajan. Kyllähän tässä kelpaa istua. Vaikka dieselin murina kantautuukin matkustamoon, ilmajousituksen siivittämä kyyti sopii lentohenkisille kyydittäville - kuin pilven päällä leijuisi.
"Totta kai tällainen kyyti on oikein miellyttävä, oikein lupsakkaa", lentoemäntä Kirsi Heinonen kehaisee ja mainitsee, että muissa lentokaupungeissa työkyydit järjestetään "vastaavalla tavalla", joskin yleensä vähemmän loihakoilla biileillä. Kun lentäjiä on koneessa kaksi ja muuta henkilöstöä neljäkin, ei viisipaikkainen auto tahdo riittää.
"Katsos, tällä lailla säästetään, kun otetaan vain yksi auto kahden sijaan", kuljettaja Tarvainen heittää pilke silmäkulmassaan ja kurvaa poikkeuksellisesti rantatielle moottoritien sijaan. Eihän vastapestyä autoa sovi suolata. Pakkaspäivän talviaurinko hehkuu laskemaisillaan kaukana peltojen tuolla puolen.
Herraskainen kyyti ei ole kuitenkaan saanut osakseen kateutta tai mielipuolista raivoa lentokentältä busseihin ja farmareihinsa ahtautuvilta matkustajilta.
"Ei mitään semmoista ole näkynyt, tuo Antti kun tunnetaan täällä niin hyvin. Ja se kertoo aina niin hyvät jututkin. Me saadaan tietää kaikki Oulun juorut ennen Seiska-lehteäkin kun saadaan kuulla ne Antilta", lentoemännät kujertavat matkan edetessä kohti horisontissa kohoavaa lennonjohtotornia.
Kanssa-autoilijat antavat säyseästi tietä kromilakan kuorruttamalle mustalle risteilijälle, kun matkanteko etenee. (Tosin edessä paahtavalla ambulanssillakin saattaa olla jotain osuutta asiaan.)
Kojelaudan pehmokärppä kultamitali kaulassaan on muistuttanut monille etelän vieraille, missä kaupungissa ollaan ja kertoo myös kuskin jääkiekkotaustasta.
Lentokentän maaston kuuluisissa kiertoliittymissä asiaan kuuluu pieni peränheittäminen, ja mikäpä jottei: 5,86 metrin pituus ja takaveto ovat vastustamaton yhdistelmä.
Ne myös takaavat, että ihan pystymetsästä tulleen ratinpyörittäjän ei kannata hypätä kuskin paikalle, vaikka auton ajamiseen ei edes C-korttia vaadita.
"Muistanpa eräänkin kerran, kun yksi tuore kuski lähti ajamaan vastaavankokoista autoa. Keskiovi jäi risteykseen, kun ajaja ei muistanut ottaa huomioon auton pituutta", Tarvainen kertoo muistellen tapauksia 25 ammattiautoilijavuoden uraltaan, joista viimeiset 15 ovat taittuneet kolmen eri limusiinin ratissa.
Tarvaisen omakaan peli ei ole kolhuilta säästynyt, sillä itsenäisyyspäivän aikoihin eräs epäonnekas ajaja unohti kärkikolmion ja rysäytti Mersun oikeaan etukulmaan.
Laadusta kertonee se, että neljän päivän remontin jälkeen limusiini kurvaili jälleen kaduilla, kun taas vastapuolen kärry meni lunastukseen.
Kun kyytimme rullaa pitkän taksijonon perukoille, sinivalkoiset siivet lähestyvät terminaalin toisella puolen juuri maanpintaa. Lienee aika jättää hyvästit kiireiselle kuljettajalle. Bussikorttia taskusta hamuillessa kuitenkin kuuluu päivän paras ehdotus:
"Mulla ois nyt tässä pikkuisen aikaa... Kelpaisiko kyyti toimitukseen?"