"Joskus ei kannata tulla terveeksi", otsikoi tanskalainen Politiken-lehti 26. elokuuta sydäntä särkevän reportaasinsa, jossa kerrottiin, miten Tanskan tiukka ulkomaalaispolitiikka voi synnyttää inhimillisiä murhenäytelmiä.
Draaman päähenkilö oli iranilainen Jalil Mirmasouni, jolle humanitaarisista syistä myönnettiin oleskelulupa Tanskaan kidutuksen aiheuttaman henkisen trauman perusteella.
Jalil osallistui opiskelijamellakoihin Teheranissa vuonna 1999 ja oli yksi niistä tuhannesta opiskelijasta, jotka pidätettiin. Kidutuksen jälkeen hänet päästettiin vapaaksi, ja ihmissalakuljettaja järjesti pakomatkan Kanadaan.
Matkan päämäärä osoittautui valheeksi, Jalil päätyi Kööpenhaminaan, jossa hän ei tuntenut ketään.
Seitsemän vuoden aikana, jotka Jalil on asunut maassa, hän on kamppaillut saadakseen pysyvän oleskeluluvan. Hänet on useita kertoja viety sairaalaan itsemurhayritysten ja psyykkisten ongelmien takia, mutta vuosien mittaan hänen tilansa on parantunut.
Hän on avannut suositun ravintolan Kööpenhaminassa ja on saanut avovaimon, joka odottaa lasta.
Jalilin kannalta kaikki alkoi kirkastua, kunnes hän odottamatta sai pakolais-, siirtolais- ja integraatioministeriöstä kirjeen, jossa sanottiin, että hänen täytyy lähteä Tanskasta.
Perusteena oli se, ettei Jalil ollut enää sairas ja ettei hänelle enää voitu myöntää oleskelulupaa humanitäärisistä syistä, vaikka hän elää vakituisessa parisuhteessa ja odottaa puolisonsa kanssa lasta.
"Pitääkö minun lyödä lapseni kuoliaaksi?", on otsikkona toisessa Politiken-lehden artikkelissa, jossa Jalilin puoliso sanoo haluavansa abortin, jos hänen pitää lähteä maasta.
Jalilin tarina on vain yksi monista murhenäytelmistä, joita Tanskan tiukka ulkomaalaislaki on aiheuttanut. Jalil täyttää tanskalaiseen yhteiskuntaan integroitumista koskevat vaatimukset täydellisesti, mutta saa kärsiä pakolaisten oleskelulupaa koskevasta tiukasta säädöksestä.
Jos turvapaikkapäätös on kielteinen, asianosaisen täytyy poistua Tanskasta välittömästi. Perheiden yhdistämisessä on puolestaan voimassa elatusvaatimus ja siinä edellytetään 50 000 kruunun takuusummaa. Oikeus hankkia aviokumppani kotimaasta lakkaa, sillä sitä koskevia säädöksiä kiristetään.
Politiken-lehdessä julkaistiin muutama päivä Jalilia koskevan reportaasin jälkeen artikkeli, jossa käsiteltiin Tanskan juutalaisten karkottamista Saksaan vuosien 1940-45 natsimiehityksen aikana. Esimerkkinä kerrottiin nuoresta puolalaisesta pariskunnasta, jonka poliisi vuonna 1940 saattoi rajalle ja luovutti Gestapon haltuun.
Se ei tapahtunut siksi, että saksalaiset olisivat vaatineet luovutusta tai että he olivat juutalaisia, vaan pelkästään siksi, että he olivat rikkoneet ulkomaalaislakia tullessaan vuotta aikaisemmin laittomasti Tanskaan. Tuolloisen lain nojalla heidät karkotettiin ja he päätyivät Auschwitziin, jossa he menehtyivät.
Useat tahot ovat arvostelleet Tanskaa ulkomaalaispolitiikasta, eikä vähiten tanskalaissotilaita Irakissa avustaneiden irakilaisten tulkkien kohdalla. Vuonna 2005 murhattiin irakilainen tulkki, joka teki töitä Tanskan joukoille. Seuraavana vuonna poliiseiksi pukeutuneet miehet murhasivat 17 tulkkia, jotka työskentelivät Basrassa toimineen tanskalais-brittiläisen poliisikoulutusprojektin palveluksessa. Monet tulkit alkoivat pelätä henkensä puolesta ja sanoutuivat irti tehtävistään.
Tammikuussa 2007 kolme korkea-arvoista tanskalaista sotilashenkilöä kirjoitti
Tanskan hallitukselle kirjeen, jossa he kehottivat hallitusta suojelemaan tulkkeja hyökkäyksiltä. Puolustusministeri Soren Gade torjui sotilaiden vaatimukset turvapaikan myöntämisestä.
Huhtikuussa hallitus lähetti työryhmän, joka sai tehtäväkseen tutkia tulkkien elinoloja Irakissa ja haastatella heitä.
Tällöin ilmeni että ulkoministeriössä oli kuultu ensimmäisen tulkin kuolemasta.
Kesäkuun lopulla hallitus ja Tanskan kansanpuolue tekivät sopimuksen maahantuloviisumin myöntämisestä tulkeille ja muille Tanskan hyväksi työskennelleille irakilaisille.
Heinäkuussa Tanskaan tuli erikoislennoilla noin 200 irakilaista, joihin sovelletaan samoja ehtoja kuin muihin maassa oleviin pakolaisiin.
Toistaiseksi nämä työpanoksensa Tanskan hyväksi antaneet ovat turvassa, mutta voi kysyä, miten pitkään he voivat olla varmoja asiasta. Vai kannattaako ylipäänsä integroitua muuten kuin pinnallisesti?