On kulunut vuosi siitä, kun tanskalainen Jyllands-Posten -sanomalehti julkaisi sittemmin kuuluisiksi tulleet 12 profeetta Muhammedia esittävää pilakuvaansa, jotka monien mielestä aiheuttivat maan historian pahimman kriisin sitten toisen maailmansodan.
Kuten useimmat muistavat, viha leimahti toden teolla tammikuussa, kun raivostuneet muslimit sytyttivät tuleen Tanskan suurlähetystön Syyriassa ja konsulaatin Libanonissa, polttivat Tanskan lippuja ja huusivat kuolemaa pääministeri Anders Fogh Rasmussenille.
Julkaisun vuosipäivänä 30. syyskuuta islam ja ilmaisuvapaus olivat tärkein keskustelunaihe Tanskan tiedotusvälineissä ja televisio esitti muun muassa kaksi ja puoli tuntia kestäneen ohjelman, jossa eturivin poliitikot, muslimit ja islamin tuntijat keskustelivat siitä, mitä kriisistä oli opittu.
Lokakuun kolmantena uutistoimisto Reutersin entiseltä päätoimittajalta Per Bech Thomsenilta ilmestyi kirja nimeltä "Muhammed-kriisi. Mitä tapahtui - mitä olemme oppineet?".
Huolella toimitettu kirja perustuu kriisin kymmenen päähenkilön kanssa käytyihin keskusteluihin.
Nämä henkilöt ovat Jyllands-Postenin kulttuuritoimittaja Fleming Rose, joka antoi luvan pilakuvien julkaisemiseen, lehden päätoimittaja Carsten Juste, pääministeri Anders Fogh Rasmussen, ulkoministeri Per Stig Møller, imaamit Ahmed Akkari ja Abu Laban, syyrialaissyntyinen poliitikko Naser Khader, Egyptin Tanskan-suurlähettiläs Mona Omar sekä kaksi kahdestatoista pilakuvien tekijästä eli Kurt Westergård ja Lars Refn.
Per Bech Thomsen selitti lehdistötilaisuudessa, ettei hän kirjassaan halunnut asettaa vastuuta tapahtuneesta kenenkään harteille.
Ehkä se oli viittaus toiseen Muhammed-kriisiä käsittelevään kirjaan, jonka Politiken-lehden päätoimittaja Thøger Seidenfaden ja aatehistorioitsija Rune Engelbreth Larsen julkaisivat viime kesäkuussa.
Tekijät tulivat kirjassaan siihen tulokseen, että pääministeri ja Tanskassa vallitseva siirtolaisvastainen henki kantavat päävastuun kriisistä.
Bech Thomsen käy kirjassaan koko kriisin läpi aikajärjestyksessä alkaen kirjailija Kåre Blüitgenin vaikeuksista löytää kuvittajia profeetta Muhammedia käsitelleelle lastenkirjalleen.
Monet piirtäjät kieltäytyivät kostotoimien pelossa yksinkertaisesti kuvaamasta profeettaa.
Hollantilaisen elokuvaohjaajan Theo van Goghin murha oli heille varoittava esimerkki.
Tätä taustaa vasten Fleming Rose halusi julkaista kaksitoista profeettaa kuvaavaa pilapiirrosta saadakseen selville, vallitsiko Tanskassa todellakin itsesensuuri.
Tanskan muslimit reagoivat vastamielenosoituksella, ja yhdentoista islamilaisen maan suurlähettiläät kirjoittivat pääministeri Fogh Rasmussenille, että islamin loukkaamisen ei pidä sisältyä tanskalaiseen lehdistönvapauteen.
Bech Thomsenin kirjassa pääministeri selittää kieltäytyneensä vastaamasta kirjeeseen muun muassa siksi, ettei hän perustuslain mukaan voi puuttua Tanskan vapaan lehdistön toimintaan.
Pääministeri on saanut osakseen arvostelua sen takia, ettei hän suostunut ottamaan vastaan näitä yhtätoista suurlähettilästä.
Arvostelijoiden joukossa on ollut esimerkiksi entinen ulkoministeri Uffe Elleman-Jensen, Fogh Rasmussenin puoluetoveri.
Kriisi leimahti toden teolla sen jälkeen, kun viiden imaamin muodostama valtuuskunta joulukuun alussa matkusti Egyptiin ja Libanoniin mukanaan kansiollinen Jyllandspostenin piirroksia ja pitkä selonteko muslimien kohtelusta Tanskassa.
Ei liene epäilystäkään siitä, että imaamit antoivat Lähi-idän uskonnollisille johtajille myös väärää tietoa, ja liikkeelle lähti huhuja, joiden mukaan jopa kuningatar Margareta olisi osallistunut muslimien vastaiseen kiihotustoimintaan.
Kriisi kärjistyi uuden vuoden alussa, kun Lähi-idässä alettiin boikotoida tanskalaisia tuotteita, ja huipentui suurlähetystön polttamiseen. Tanska oli hetken maailman huomion polttopisteessä.
Mutta mitä kriisistä on sitten opittu? Päätoimittaja Carsten Juste pitää kohtalon ivana sitä, että koko prosessi on itse asiassa lisännyt itsesensuuria Tanskassa, ja monille Jyllandspostenin pilakuvien 12 piirtäjästä, jotka ovat vetäytyneet pois julkisuudesta, on kriisistä koitunut pysyvää haittaa.
Viimeaikaiset paavin puheeseen kohdistuneet vastalauseet sekä Mozartin Idomeneo-oopperan vetäminen pois ohjelmistosta Berliinissä ovat uusia osoituksia ilmaisuvapauden kriisistä.
Toisaalta monet ovat sitä mieltä, että pilakuvat ovat muokanneet maaperää paremmalle keskusteluyhteydelle muslimien ja länsimaalaisten välillä.
Mutta miten pääsemme tästä eteenpäin, kysyy Bech Thomsen kirjansa lopussa.
"Pahin kriisi näyttää nyt olevan takanapäin. Itse ´ongelmaa´ ei kuitenkaan ole ratkaistu, ja keskinäisen ymmärryksen tarve on yhtä suuri kuin ennenkin, mutta vielä selvemmin nähtävissä. Valitsemme itse, onko tavoitteenamme yhteentörmäys vai rinnakkainelo."