Yhtään paria ei mahdu enää tälle parketille! On huhtikuinen arkipäivä ja kello lyö kahta. Hiihtoladulla vie selvä virtaus yhteen paikkaan, monotansseihin.
Suksitelineet täyttyvät samassa tahdissa kuin parketti, jolla Tanssiyhtye Väliaikainen pitää yllä vauhdikasta menoa aikuiseen makuun. Tanssijat pyyhkivät nauraen hikeä, liikaa kuumuutta on hyvä hellittää terassilla.
Parketti on tietysti Saariselän Laanihovin aula, jossa monotanssit aloitettiin jo vuonna 1984, varmaan ensimmäisenä Suomessa.
"Levyt soi silloin Laanihovissa aamusta iltaan mutta siihen aikaan ei saanut päivällä tanssia, piti olla nimismiehen lupa", kertoo monotanssien konkari Anssi Lankila, jota voisi kutsua jopa niiden alkuunpanijaksi.
"Yhtenä päivänä meitä tuli neljän miehen porukka hiihtämästä. Käveltiin hotellin rappuja ylös kun kuului kaunis valssi. Siinä edellä kulki joku tuntematon nainen ja minä naputin olalle ja pyysin tanssimaan. Siinä pyyhkäistiin pari kierrosta luvattomasti. Sen jälkeen marssin silloisen johtajan puheille ja kysyin, mitä meinaisit päivätansseista", Lankila myhäilee.
Siitä alkoivat monotanssit, alkuun Inarin nimismiehen luvalla keskiviikosta perjantaihin. Silloin elettiin huhtikuuta 1984, 21 vuotta sitten.
Orkesterista vauhtia
Lappeenrannassa asuva Lankila löysi Lapin jo varhain, sillä hän matkaili vaimonsa ja poikansa kanssa pitkin Pohjoiskalottia sen ajan tavan mukaan henkilöautolla. Laanihoviin hän tuli ensimmäisen kerran jo vuonna 1968. Lankila muistaa Matkailuliiton silloin omistaman paikan miellyttäneen jo alkuun, mutta vasta 1970-luvun puolivälissä, kun nykyisin Kemissä asuva Kaarina Yrjönheikki tuli paikan johtajaksi, alkoi kaikki toimia.
"Silloin minä oikein takerruin kiinni tänne ja varasin saman huoneen ja ravintolapöydän kymmeneksi vuodeksi eteenpäin." Sama toistui, kun omistajiksi tulivat Signe Nuorgam ja Mauno Akujärvi. Saivat miehen mielen muuttumaan: huone- ja pöytävaraus uusittiin taas kymmeneksi vuodeksi. Nykyisin 73-vuotias Lankila käy Laanilassa kolmesti vuodessa, aina samat viikot huhtikuussa, ruskan aikaan ja ensilumen laduilla.
Aluksi monotansseissa soittivat levyt ja tanssijatkin olivat pääasiassa talon omia asukkaita. Kun nykyiset omistajat palkkasivat paikalle "elävän" orkesterin, muuttui tahti. "Väkeä virtasi niin, että parketilla tanssittiin viiden sentin askelilla", Lankila naureskelee.
"Aina on täyttä", Signe Nuorgam myöntää. Monotanssit tahdittavat askeleita joka päivä kahdesta viiteen viikosta 11 Vapunpäivään. Pääsylippuja ei peritä eikä pöytävarauksia tarvita - edes ostopakkoa ei ole. Nuorgam arvioi monotansseissa käyvän joka päivä 400-500 ihmistä, suurin osa keski-ikäisiä, jotka vaihtuvat lomaviikkojen myötä.
"Suurin osa tulee suksilla ja harva täältä lähtee pois taksilla", Nuorgam vakuuttaa.
Monotansseja ei jätetä väliin
Baarin tiskinmitta pullottaa väkeä, parketilla on jatkuva meno päällä. Kohta tarvittaisiin pihamaatakin tungoksen helpottajaksi... Siitä huolimatta Lankila nykäisee Signe-johtajan parketille. Tangot, valssit ja humpat menevät kuin tyhjää.
"Minulta ei mene monotanssit kertaakaan ohi", Lankila vakuuttaa. "Täällä on kaikki ystäviä, ei tarvita sukunimiä eikä ammatteja. Eikä kukaan saa rukkasia."
Niinpä niin, kuka tässä lääkäriä tai urakoitsijaa toisistaan erottaisi, lähes kaikki kun ovat hiihtovetimissä, suoraan ladulta, hikisiä ja punaposkisia. "Tänne ei naisetkaan koristele itseään, iltatanssit on kokonaan eri asia." Tunnelma onkin välitön ja rento, ollaan iloisia!
Mutta kysytäänpä vielä, mikä saa monotanssien veteraanin vauhtiin. "Zorbaksen Annabella, se panee pakosti juoksemaan heti. Ja Väliaikaisten pitkä humppa, jossa Sonja lapioi lunta...."
