Myöhemmin tänään kuullaan, mistä Kataisen hallitus höylää tarvittavat valtiontalouden säästöt ja minne mätkäistään nykyistä kovemmat verot.
Kerrotaan tässä yksi kohde. Kirves osuu kehitysyhteistyörahoihin. Karsinnan määrä on kymmeniä miljoonia euroja.
Leikkauskohde on ollut perinteinen aina silloin kun valtiontalous uhkaa sakata. Kohde on poliitikoille siinä mielessä helppo, että ne, jotka avun kutistamisesta eniten kärsivät, eivät äänestä Suomessa.
On tosin jarruja, jotka hillitsevät kovinta leikkausintoa. Nykyisen hallitusohjelman mukaan ”hallituksen tavoitteena on varmistaa tasainen määrärahakehitys, jonka puitteissa 0,7 prosentin määrärahataso BKTL:stä ja Suomen kansainväliset sitoumukset voidaan saavuttaa”.
Tänä vuonna Suomen kehy-varojen osuus bruttokansantulosta on 0,56 prosenttia. Kaikkiaan valtio sijoittaa tänä vuonna julkiseen kehitysyhteistyöhön 1,1 miljardia euroa.
Lähihistoriaan liittyvä erikoisuus on, että kertaalleen Suomen kehitysyhteistyörahat jo ylittivät 0,7 prosentin tason. Tämä tapahtui 1991, mutta ei siksi, että poliitikot olisivat saaneet herätyksen kansainväliseen solidaarisuuteen, vaan siksi, että bruttokansantulo romahti. Kehy-varojen osuus nousi vahingossa 0,8 prosenttiin BKTL:stä.
Ainakin yhtä tärkeää kuin puhua kehitysyhteistyövarojen määrästä on puhua niiden käytöstä.
Kataisen hallitus julkisti viime kuussa kehityspoliittisen linjauksensa. Edelleenkin Suomen keskeinen päämäärä on äärimmäisen köyhyyden poistaminen. Tavoite tulee suoraan YK:n vuosituhatjulistuksesta.
Nykyisen hallituksen ja erityisesti kehitysministeri Heidi Hautalan uusi painotus on ihmisoikeuksien nosto keskipisteeseen. Yhtenä seurauksena tästä Suomen pitkäaikainen kumppanimaa Nicaragua pudotettiin pois niin sanottua kahdenvälistä apua saavien maiden joukosta.
Päätös on siinä mielessä oikea, että presidentti ja entinen sandinistisankari Daniel Ortega on muuttanut maansa perhedynastiaksi, jossa vaalitulokset väärennetään ja oppositio pelotellaan hiljaiseksi.
Ihmisoikeuspainotuskaan ei silti ole yksinkertainen valinta. Ensinnäkin siksi, että avun katkaisu iskee myös niihin köyhiin ja sorrettuihin, joilla ei ole mitään sanansijaa kyseisen maan johdon politiikkaan.
Toinen ongelma on johdonmukaisuus. Suomen kumppanuusmaiden joukossa ovat myös yksipuoluemaa Vietnam sekä Etiopia, jossa vaalien vapaus ja opposition toimintaoikeudet ovat heikossa jamassa. Human Rights Watch -järjestö kutsui Etiopian vuoden 2010 vaaleja monipuolueteatteriksi.
Viime vuosina Etiopiassa on kuitenkin tapahtunut nopeaa kehitystä, jota ulkoa tullut apu on vauhdittanut. Puhdasta vettä saavien kansalaisten osuus on 20 vuodessa yli kolminkertaistunut, ja perusopetuksen piirissä olevien lasten määrä vuosikymmenessä nelinkertaistunut. Suomi on tukenut maassa muun muassa vammaisten lasten koulunkäyntiä.
Jos näyttöjä avun vaikuttavuudesta on, pitääkö tukea silloin vähentää vain kasvattaa? Tuen nostoon ovat päätyneet muun muassa Britannia, Norja ja Tanska. Norja on peräti kolminkertaistanut apunsa.
Luultavasti harva kehitysyhteistyössä toimiva uskoo, että rikkaiden apu voi yksin pelastaa maailman köyhiä. Ehdottomasti tarvitaan myös oikeudenmukaista kauppaa. Tehokkaimmillaan kehitysyhteistyö lienee silloin, kun se auttaa liikkeelle vastaanottajamaiden kansalaisten oman toiminnan elämän ja yhteiskunnan parantamiseksi.
Olisi ihme, jos avun antajat eivät olisi vuosien mittaan oppineet mitään. Tansanian rannikolle paikalleen ruostuneista kehitysaputroolareista on jo niin monta vuosikymmentä, että ne eivät enää kelpaa todisteiksi kehitysyhteistyön surkeudesta.