Suomen ympäristöhallinto arvioitiin Maailman talousfoorumin vertailussa vain muutama vuosi sitten maailman tehokkaimmaksi. Suomi nousi myös kestävän kehityksen mallimaaksi. Sitten alkoi ympäristöhallinnon alasajo. Keskusta–kokoomus-hallitus siirsi ympäristökeskusten tehtävät useille viranomaisille. Tavoite vähentää ympäristökeskusten toimintakykyä onnistui. Samalla resursseja vähennettiin muun muassa valtion tuottavuusohjelman nimissä.
Talvivaaran megapäästöt nostavat Suomen uudelleen kartalle. Ei enää hyvässä, vaan pahassa. Pahinta kuitenkin on, että se on romahduttanut ihmisten uskon ja luottamuksen ympäristöviranomaisten toimintaan. Vaikka paikalliset ihmiset ovat vuosia valittaneet kaivosten päästöistä, lupaehdoista piittaamaton ympäristön pilaaminen on saanut jatkua.
Ympäristöhallinnon myllerrys alkoi Matti Vanhasen (kesk.) toisen hallituksen aikana, jolloin alueelliset ympäristökeskukset lakkautettiin. Hanketta ryhtyi kesällä 2007 lähes ensi töinään vetämään hallinto- ja kuntaministeri Mari Kiviniemi (kesk.), joka kuvasi hanketta ”historialliseksi”. Ympäristöministerinä oli Paula Lehtomäki (kesk.).
”Uudistuksella” lakkautettiin ympäristöministeriön alueorganisaatiot ja ne sulautettiin maakunnallisiin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksiin eli ely-keskuksiin. Ympäristöasioita ohjaava ja rahoittava ministeriö vaihtui työ- ja elinkeinoministeriöksi, jota tuolloin johti elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen (kesk.). Näin keskustapuolueen ikiaikainen unelma heikentää ympäristöministeriötä toteutui.
Suomen Luonnonsuojeluliitto varoitteli useaan otteeseen aluehallintouudistuksen olevan uhka ympäristölle. Liitto vetosi riippumattomuuden puolesta. Oppositiossa hallintouudistuksen aikoihin olleet sosialidemokraatit pelkäsivät, että ely-keskuksissa ympäristöasiat jäävät elinkeinoelämän vaatimusten jalkoihin. Vuosisadan laajin alueellisen hallinnon uudistus olisi demarien mielestä edellyttänyt monipuolisempaa valmistelua, jossa myös erilaiset vaikutusarviot olisi huomioitu.
Lakiuudistus runnattiin läpi. Vanhasen hallituksessa olivat tuolloin mukana myös Vihreät. Yhtyneen oikeiston mielessä jo pitkään muhinut ajatus toteutui: ympäristöministeriötä heikennettiin ”liian vihreänä” ja työministeriötä ”liian punaisena”.
Ely-keskukset aloittivat toimintansa vuoden 2010 alusta. Keskusten johtajanimitykset valmisteltiin Mauri Pekkarisen johtamassa uudessa mahtiministeriössä TEM:ssä. Kainuun ely-keskuksen johtoon tuli Kari Pääkkönen. Taustaltaan hän on geologi ja uraanitutkija. Pääkkönen johti aiemmin Geologisessa tutkimuskeskuksessa GTK:n tutkimuksia, jotka johtivat kaivoksen syntyyn. GTK:n sidosryhmälehti suitsutti uutta kaivosta vuonna 2007: ”Talvivaara – ympäristöä säästävä megahanke”.
Oikeuskansleri on keväästä saakka selvittänyt, tekevätkö nämä kytkökset Pääkkösestä esteellisen ely-keskuksen johtoon. Kainuun ely-keskus on vastuussa kaikkien muiden Suomen kaivosaltaiden valvonnasta. Ely-keskuksen patoylitarkastaja Timo Regina oli ennen virkamiesuraansa Destiassa suunnittelemassa ja rakentamassa Talvivaaran jätevesi- ja varoaltaita. Pyöröovi-ilmiö on siis totta.
Kaivostoiminta Talvivaarassa on muuttanut ympäristöä dramaattisesti. Vaikutukset tuntuvat jo yli sadan kilometrin päässä Savossa saakka, uhaten Vuoksen jopa Oulujoen vesistöä. Myös pohjavedet ovat vaarassa. Pohjavedet ovat luonnon muisti, mistä Talvivaaran tragedia tuskin koskaan häviää.
Kaivosbuumi sokaisi kaikki: kaivosyrittäjät, lupa- ja valvontaviranomaiset sekä poliitikot. Kaikilta puuttui riittävä asiantuntemus. Sitä ei ollut kaivosyrittäjillä, sakka-altaiden rakentajilla eikä muilla alihankkijoilla enempää kuin alan viranomaisillakaan. Viranomaisavuttomuutta lisäsi mainittu ympäristökeskusten tehtävien hajauttaminen.
Tällaisen jättikaivoksen suunnittelu oli uutta ja puutteellista ja kun viranomaisvalvontaan ei annettu lisäresursseja, valvojat joutuivat lähinnä luottamaan kaivoksen antamiin tietoihin, että kaikki on ok ja hallinnassa.
Ehkä surullisinta Talvivaaran toiminnassa on, että sen virheet, laiminlyönnit ja osaamattomuus uhkaa viedä maineen kymmeniltä muilta kaivosyrityksiltä, joissa asiat on hoidettu asiallisesti. Tosin Raahen kultakaivoksella on jo ilmennyt Talvivaaran kaltaisia virheitä ja myös siellä valvojan ja valvottavan roolit ovat saattaneet välillä yhtyä.
Pohjois-Suomen tulevaisuudelle virhetoiminnan yleistäminen kaikkia kaivoksia koskevaksi olisi erityisen haitallista, sillä kaivokset ovat antaneet elämänuskoa sadoille ja sadoille perheille Pohjois- ja Itä-Suomessa.
Jotta koko kaivosalan maine ei ”talvivaarantuisi”, kaivosalan on nöyrryttävä, tehtävä asennemuutos ja ryhdyttävä kunnioittamaan ihmisten mielipiteitä ja ympäristöä. Kaikkien osapuolten olisi hyvä käydä opintomatkalla vaikkapa Ruotsissa. Siellä ympäristöviranomaiset eivät ole elinkeinoelämän talutusnuorassa ja kaivosalan ammattilaistenkin asenteet ovat 2000-luvulla.
Kuusamon Juomasuon kultakaivokselle on syytä jo nyt sanoa Ei, vaikka sen uraanipitoisuudet ovat suuremmat kuin Talvivaarassa. Hanke on kaiken lisäksi Natura-alueella. Matkailua ja kaivostoimintaa on vaikea sovittaa yhteen ainakaan Kuusamossa. Lapissa se on mahdollista suurten erämaiden takia. Jokaisen ihmisen oikeus terveelliseen ympäristöön on kirjattu Suomen peruslakiin. Julkisen vallan on pidettävä tästä huoli.
Kirjoittaja on oululainen europarlamentaarikko (sd.).