Suomen taistelu talvisodassa on vuosikymmeniä ollut hämmästelyn, ihailun ja tutkimuksen aihe. Talvisodasta on kulunut yli 70 vuotta, mutta Suomessa puhutaan edelleen 105:sta kunnian päivästä, ja kun maassa on vaikeaa, vedotaan talvisodan henkeen.
Mistä syntyi talvisodan henki? Se perustui pohjoismaiseen demokraattiseen traditioon ja Suomen historiaan. Ruotsin yhteydessä valtakunnan itäiset maakunnat eli Suomi nautti täysiä poliittisia oikeuksia, ja kaikilla kansaryhmillä aatelista talonpoikiin oli edustus valtiopäivillä. Napoleonin sotien alettua myös Suomeen oli syntynyt siinä määrin strategista näkemystä ja poliittista taitoa, että maa kykeni perustamaan autonomisen valtion Venäjän suojeluksessa. Valtiopäivät 1860-luvulta alkaen loivat edellytykset demokratian jatkuvalle kehitykselle, ja kun 1906 Suomessa siirryttiin yleiseen äänioikeuteen, maahan syntyi poliittisten puolueiden järjestelmä. Venäjään kuuluminen tosin rajoitti poliittista toimintaa.
Vapaammin demokratia ja parlamentarismi alkoivat toimia maan itsenäistyttyä 1917. Vapaus- ja sisällissodan päätyttyä valkoisten voittoon kansakunta kokosi nopeasti itsensä. Sodassa hävinneelle puolelle jääneet sosiaalidemokraatit säilyttivät asemansa suurimpana puolueena, ja 1926 he muodostivat ensimmäisen puhtaasti sosiaalidemokraattisen hallituksen.
Suomalaisen demokratian voidaan todeta olleen toimintakykyinen ennen talvisotaa, ja suurimman osan kansasta tunteneen Suomen isänmaakseen.
Toisena keskeisenä osana talvisodan henkeä on pidettävä maanpuolustustahtoa. Aseellisen maanpuolustuksen perinteet olivat syntyneet jo Ruotsin yhteydessä. Autonomisessa Suomessa 1800-luvun isänmaallinen kirjallisuus loi henkistä pohjaa maanpuolustukselle, ja 1870-luvulla Venäjän sotilasreformin yhteydessä Suomi sai oman armeijan.
Suomen suhteet Venäjään olivat tuolloin hyvät, mutta ne rikkoutuivat venäläisten aloitteesta. Suomen oloja tuntemattoman Nikolai Bobrikoffin nimittäminen kenraalikuvernööriksi 1898, ja hänen mielivaltaisesti toteuttamansa valtakunnan yhtenäistämistoimet herättivät vastarinnan, joka 1. maailmansodan aikana kulminoitui nuorten miesten hakeutumisena saamaan sotilaskoulutusta Saksasta. Jääkäriliikettä on pidettävä sankaritaruna, joka vuosikymmenien ajan on elähdyttänyt maanpuolustushenkeä.
Itsenäiselle Suomelle haluttiin rakentaa vahva puolustus. Maahan luotiin asevelvollisuuteen perustuvat asevoimat. Koulutuksessa kiinnitettiin erityistä huomiota maasto- ja ilmasto-olosuhteisiin. Talvisodassa suomalaisen koulutuksen edut osoittautuivat ylivoimaisiksi neuvostoliittolaiseen koulutukseen nähden. Suomen armeijan sotilaat koostuivat pääasiassa talonpojista, jotka osasivat liikkua ja taistella talviolosuhteissa. Suuri merkitys taisteluhengen ylläpitämisessä oli Suojeluskunnilla ja Lotta Svärd-järjestöllä, jotka huolehtivat vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta.
Suomessa vallitsi 1930-luvun lopulla isänmaallinen ja venäläisvastainen henki, joka ilmenee sananlaskussa – kyllä yksi suomalainen kymmentä ryssää vastaa.
Venäläisvastaisuudella oli kääntöpuolensa. Sotilaallisen ja poliittisen johdon oli otettava se huomioon neuvotteluissa ja päätöksenteossa.
Syksyllä 1939 Suomen sotilaallinen johto oli valmis myönnytyksiin välttääkseen kriisin kehittymisen aseelliseksi konfliktiksi. Mannerheim katsoi, ettei Suomi yksin voi taistella Neuvostoliittoa vastaan. Hän toivoi neuvotteluilla voitavan pitkittää konfliktin puhkeamista ja Suomen saavan aikaa varustautumiseen.
Toisaalta pidettiin mahdollisena kansainvälisen poliittisen tilanteen muutosta, joka antaisi pienille valtioille enemmän poliittista liikkumatilaa. Suomen pääneuvottelijana toiminut J.K. Paasikivi kannatti myönnytyksiä nimenomaan ajan voittamiseksi. Suomen johtavat poliitikot kuten pääministeri A.K. Cajander ja ulkoministeri Eljas Erkko eivät olleet valmiita myönnytyksiin. Tällä tinkimättömyydellä oli kansan enemmistön tuki.
Suomalaiset olivat monin tavoin valmistautuneet sodan puhkeamiseen, vaikka eräät poliitikot uskoivat Stalinin vain pelottelevan suomalaisia.
Neuvottelun keskeytys, hyökkäys ja niin sanotun Kuusisen hallituksen muodostaminen osoittivat Stalinin tavoitteena olevan Suomen valloitus. Nämä törkeät toimet herättivät suomalaisten vastarinnan. Kansa katsoi velvollisuudekseen ja kunniakseen isänmaan puolustamisen.
Neuvostoliittolaisille Suomen vastarinta ja taistelutahto tulivat yllätyksenä. Venäläiset olivat kuvitelleet valloittavansa Suomen kahdessa viikossa. Sadanviiden päivän taisteluissa suomalaiset pitivät puoliaan ja saavuttivat merkittäviä voittoja. Neuvostojoukot olivat kärsineet huomattavia tappioita, ja kevään kelirikon uhatessa ratkaisua ei ollut näkyvissä.
Suomalaisten sankaruus herätti kansainvälistä ihailua. Maaliskuussa länsiliittoutuneet valmistautuivat auttamaan Suomea. Stalinin saatua tietää lännen valmistautumisesta hän oli valmis neuvotteluihin. Suomen voimat alkoivat myös ehtyä ja maa oli valmis rauhaan. Moskovan rauha 1940 oli Suomelle raskas ja tappiollinen, mutta voittona on pidettävä itsenäisyyttä ja asevoimien säilymistä toimintakunnossa.
Kirjoittaja on professori, joka työskentelee Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksella.