Hirvestä ja sen elintavoista kertovaa kirjallisuutta: Hämäläinen, Leinonen, ja Mandart: Hirvi. Pohjolan kuningaseläin, Willamo: Hirven klaani.
Koivun takaa kurkistaa hirvenvasa. Pellonlaidan sakelikossa laiduntavat emä ja sisar. Pari metriä korkeat ja satojen kilojen painoiset eläimet miltei katoavat rankaviidakkoon.
Näky on tuttu, eikä jaksa sykähdyttää nykyihmistä, kiireistä kulkijaa. Korkeintaan sydän pompahtaa pari kertaa: Eihän tuo korstale vain komuroi auton eteen!
Suomessa vuosikymmenien tehometsätalous on ollut ennen kaikkea tehokas hirvikannan kasvattaja hyrskiessään salskeat hongikot taimikoiksi ja hakkuuaukeiksi. Metsien ystävä on pahoillaan, mutta hirvi kiittäisi laajoista laidunmaistaan, jos osaisi.
Ennen oli toisin. Ihminen osoitti kiitollisuuttaan eläimelle, jonka ansiosta hän saattoi asuttaa taigavyöhykkeen jylhät salomaat.
Kallioseinämiin maalattiin kuvia sarvettomista naarashirvistä, kantaa ylläpitävistä emoeläimistä. Hirveä palvottiin ja tärkeä eläin nähtiin taivaan tähdissä.
Yöllistä taivasta halkova linnunrata oli hirviklaanin ihmisille hirvenhiihtäjän latu. Tavoitettuaan taivaisen, liian nopean kuusi- tai seitsenjalkaisen hirven myyttien metsämies halkaisi sen ja laski nelijalkaiseksi typistetyn eläimen maahan ihmisen elannoksi.
Mennyt metsäläinen sai hirvestä pari sataa kiloa ravitsevaa lihaa, mutta myös paljon muuta. Hirvennahkaiset vaatteet, kodat ja reenkatteet ommeltiin hirvensuonista tehdyllä langalla. Nahasta saatiin myös hihnoja ja jänne pingotettiin jousen kaareen.
Romuluisessa elukassa oli aika kasa kovaa ainesta, jota esi-isä ei jättänyt hyödyntämättä. Luusta väsättiin tuura ja harppuunaan kärki; sarvesta jykerrettiin kirves ja hiottiin koruja; suuri lapaluu antoi aiheen melanlapaan tai lapioon.
Pakkanen horauttelee ruumiiseen. Kameraa hypistelevät sormet kohmettuvat. Hirvet riipivät oksia, lerppaturvat jauhavat puisevaa apetta. Otukset puhaltelevat huurua, eivätkä ole millänsäkään. Seitsemän, kahdeksan sentin talviturkki onttoine peitinkarvoineen sekä tiheine alusvilloineen pitää kylmän loitolla.
Hirvet pärjäävät, minä - Afrikasta aikoinaan pohjolaan hortoillut karvaton apina - hytisen keinotekoisissa turkinkorvikkeissani.
Vaan ei ole pelkkää leppoisaa massutusta hirvenkään talvi. Kesäisen luonnon herkkupöydät raaterimpineen, korterantoineen sekä ulpukkalampineen ovat jäätyneet ja peittyneet kinokseen. Pihlajat, pajut ja haavat ovat kahtelussa. On tyytyminen koivun- ja varsinkin männynoksiin. Talven aikana eläimen painosta saattaa kadota viidennes.
Hirven elintavat ja ruumiintoiminnot ovat kehittyneet vastaamaan suhteellisen samanlaisena pysyvää vuodenkiertoa. Sen pötsissä elävä ravintokasveja muhentava pieneliöstö muuttuu ravinnon muuttuessa vuodenaikojen mukaan.
Normaalia aikaisemmin satanut vahva lumipeite voi aiheuttaa sen, että pieneliöstö ei ennätä muuttua ja hirvi joutuu talviselle ruokavaliolle syyseliöstön turvin. Tällöin saattaa maastosta löytyä kuolleita hirviä, joiden pötsi on täynnä männynoksia.
Verkkaan pitää suurten eläinten paksussa hangessa liikuskella ja säästää kesän aikana kertyneitä rasva- sekä mineraalivarastoja. Samoille talviapajille kertyneet hirvet tallovat polkuja taimikoihin; niitä pitkin on kevyempi askeltaa. Pedonhajun kiepahtaessa tarkkoihin hajuelimiin pääsee valmiita uria joutuin karkuun.
Kun painetaan kinoksessa sutta pakoon, on kinttujen oltava kunnossa. Hirven jalkojen alaosissa olevat rauhaset tuottavat eritettä, joka estää lumen paakkuuntumisen sorkkiin. Joskus nämä rauhaset saattavat tukkeutua ja hirvi joutuu raahaamaan lumikönttejä jaloissaan. Tällainen jääsorkka menehtyy helposti talven rasituksiin.
Laitametsä on tyhjä. Hytisen kameran reppuun ja lähden suksimaan kohti asuntoni keinotekoista savanni-ilmastoa.