Maailmankuva heilahti varmana pidetystä ripustuksestaan syyskuussa 2008.
Moni tavallinen ihminen alkoi vihata entistä enemmän talouden globalisaatiota ja näyttää keskisormea politiikan eliitille, ihannoida nationalismia. Lopulta muutama EU-maa julisti liberaalin demokratian olevan ohi.
Kymmenen vuotta sitten arvopapereiden liikuttelulla ja erilaisilla sijoitusvempaimilla pelaillut finanssitalous jymäytti oikeassa elämässä selvällä rahalla toimivaa reaalitaloutta. Sepite kampitti toden.
Finanssikeinottelun kärsijöiksi ja maksajiksi joutuvat useimmiten reaalitalouden puurtajat. Niin nytkin.
Amerikkalainen investointipankki Lehman Brothers oli puhaltanut ilmoille finanssituotteen, jota myytiin sijoittajalta toiselle niin kauan, että joku avasi paketin ja huomasin sen tyhjäksi. Kun satu ei enää käynyt kaupaksi arvopaperimarkkinoilla, alkoi finanssikriisi.
Lehmanin vararikko työnsi etummaisen dominopalikan nurin. Pian kaatuvien palikoiden napse halkoi Eurooppaa. Seurauksena oli länsimaiden vakavin talousromahdus 80 vuoteen.
Reaalitalous lamaantui kun pankit eivät enää uskaltaneet lainata rahaa oikeaan käsillä tekemiseen. Pankkien keskinäisen luottamuksen kadotessa vakavaraisetkin rahalaitokset olivat kaatumavaarassa. Euron hajoamisesta puhuttiin jo aivan avoimesti. Ymmällä oltiin.
Suomessa koitti itsenäisyyden ajan pisin talouslama. Teollisuusyritykset sulkivat tehtaita eri paikkakunnilla. Nokia-nimi vilkahteli enää lahkeen alla kumisaappaassa. Arviolta satatuhatta työpaikkaa riutui pois, eikä vienti vetänyt länteen eikä itään.
Epävarmuus työpaikoista ja varmuus vähävaraisesta tulevaisuudesta nostatti suuttumusta. Vihantunne ei ollut ohimenevää sorttia.
Vaikka talouskasvu lopulta käynnistyi, ajattelutapojen mutterit olivat jääneet kireälle. Talouslama raivasi reittiä totuudenjälkeiselle ajalle, jossa pilkataan asiantuntijoiden näkemyksiä. Erilaiset mielipiteet katsotaan alustaksi, jonka päälle pitää huutaa.
Populistit ovat vaalineet kriisin nostattamaa eliittivihaa. Koston suloisuus ajoi britit irti EU:sta ja teki Donald Trumpin kaltaisesta twitterististä presidentin.
Tuntuu oudolta, että pankkiirien pikavoitoksi kehittelemät kapitalismin kukkaset, vakuudettomat subprime-lainat, näkyvät kymmenen vuoden päästä naistutkimusvihana, kasvisruokainhona, salaliittofantasioina – sekä hinkuna vahvaan johtajaan, mestariin.
Varsinainen kunnostuskohde, finanssimarkkinoiden sääntely valuutansiirtoveroineen ei tunnu kiinnostavan. Liian monimutkaista.
Liberaalille demokratialle ilmapiirin kiristyminen on kohtalokasta. Markkinatalous on vastuussa kansalaisille, kapitalismi yksinomaan sijoittajille.
Markkinatalous eroaa kapitalismista, että se perustuu ihmisyhteisön keskinäiseen toimintaan, useimmiten myös luottamukseen. Kapitalismin perusyksikkö on raha. Se pannaan tuottamaan finanssikriisissä nähdyllä keinolla millä hyvänsä.
Markkinataloudessa työntekijöiden ja asiakkaiden hyvinvoinnilla on merkitystä. Vasta menestyvä yhteisö takaa yrityksen onnistumisen. Kapitalismi rohmuaa voitot, välttelee veroja parhaansa mukaan eikä välitä tuloeroista tai köyhtymisestä.
Markkinatalouden edellytys on demokraattinen säädelty yhteiskunta. Kapitalismilla ei ole vaikeuksia porskuttaa yksipuoluejärjestelmässä ja autoritäärisyydessä. Siihen suuntaan myös populismi vie.