Kirjoittaja on Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja.
Maailmanpolitiikan arkipäivä on täynnä dramatiikkaa.
Kaiken kuohunnan keskellä hyvät ja pitkään valmistellut asiat kuitenkin etenevät. Viime viikolla varsin vähälle huomiolle jäi, että Euroopassa päästiin vihdoin sopuun talouspolitiikan koordinaatiosta. Tämä on merkittävä ja tervetullut askel unionin kehityksessä.
Euroopassa on jo kymmeniä vuosia käyty kiivasta poliittista kädenvääntöä yhteisen talouspolitiikan tarpeellisuudesta ja lähtökohdista.
Talouspolitiikan asiantuntijoista ja poliitikoista osa puolustaa yhteisiä toimenpiteitä EU:n julkisten talouksien tervehdyttämiseksi henkeen ja vereen ja pitää muun muassa vakaus- ja kasvusopimusta edelleenkin tärkeänä työkaluna saada uudistuksiin kykenemättömät jäsenvaltiot tekemään välttämättömät rakenneuudistukset.
Osa taas pitää EU:n puuttumista itsenäisten valtioiden talouspolitiikkaan pakkopaitana, mikä estää kansalliset tarpeet huomioivan suhdannepolitiikan. Mistä pohjimmiltaan on kyse?
1990-luvun alussa päätettäessä Euroopan talous- ja rahaliitosta Emusta jäsenvaltiot sopivat yksimielisesti, että yhteiseen rahapolitiikkaan siirtyminen edellyttää yhdessä sovittuja pelisääntöjä.
Taustalla oli halu turvata tulevan yhteisvaluutan, euron, uskottavuus.
Toisaalta jotkin jäsenvaltiot, Saksa etunenässä, eivät luottaneet pelkkiin eurooppalaisten kumppaneittensa sanallisiin lupauksiin.
Niinpä Maastrichtissa allekirjoitettiin yksiselitteiset tavoitteet sisältävä vakaus- ja kasvusopimus, joka sitoo kaikkia jäsenvaltioita. Ei siis ole kyse ainoastaan euroalueen sitouttamisesta.
Sopimuksen tärkein tavoite oli saada valtioiden julkinen talous tasapainoon ja budjetit ylijäämäisiksi vuoteen 2003 mennessä. Ideana oli, että hyvinä aikoina jäsenvaltiot maksavat pois velkaansa ja uusivat julkisen sektorin rakenteita niin, että kapeamman leivän aikanakin budjetti pystytään pitämään tasapainossa.
Tämä oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Sopimuksen alkuperäiset tavoitteet jäivät haaveiksi.
Politiikan lainalaisuuksiin kuuluu, että noususuhdanteessa poliitikoilla on pysyvä - ja aina yhtä vahingollinen - taipumus välittömästi syödä kaikki syntyvä taloudellinen joustovara ja suunnata löysää rahaa kaikkeen mahdolliseen sinänsä hyvään ja oikeaan tarkoitukseen
Velkojen maksaminen ei yksinkertaisesti ole äänestäjien enemmistön silmissä yhtä houkuttelevaa kuin tulonsiirtojen kasvattaminen tai rahoituksen antaminen johonkin tärkeään.
Niinpä EU:ssa 1990-luvun puolesta välistä käynnistynyt ennätyspitkä ja -voimakas nousukausi hassattiin ja hurmahenkiset poliitikot hankkivat lyhytnäköistä suosiota siirtämällä vaikeat päätökset tulevaisuuteen.
Valitettavasti useimmissa eurooppalaisissa maissa ei ollut teräshermoisia kirstunvartijoita ja sosiaaliturvajärjestelmien uudistajia, jotka olisivat saaneet opportunistisilla motiiveilla varustetut, valtiontalouden vaarantavat populistit kuriin. Julkinen talous suhteessa kansantuotteeseen jatkoi paisumistaan.
Eurooppalaisten valtioiden taloudenpidossa on toki ollut eroavaisuuksia. Osa on hoitanut tehtävänsä suhteellisen hyvin ja tuli hyvässä taloudellisessa terässä globaaliin talouslamaan. Suomi kuului ehdottomasti tähän A-ryhmään.
Valitettavaa kuitenkin on, että maamme ohella yhtä vastuullista politiikkaa oli harjoitettu vain harvassa pienehkössä kumppanimaassamme. On epäreilua meitä kohtaan, että samalla kun me olemme pitäneet kotipesämme kunnossa, jotkut jäsenvaltiot ovat eläneet kuin pellossa ja jättäneet myös meidät kärsimään seurauksista.
Euroopan talouspoliittisen yhteistyön on jatkossa oltava parempaa. Sitoumusten noudattaminen on tärkeää ja laiminlyönneistä tulee seurata selkeät sanktiot.
Tärkeää on myös varmistaa kolme asiaa. Ensinnäkin sääntöjen on oltava kaikille samat. Kriteereiden pitää olla objektiivisia. Toiseksi erilaisiin matkan varrella ilmaantuviin tekosyihin tulee suhtautua äärimmäisen pidättyvästi.
Hallitusten on liian helppo perustella kaikki mahdolliset julkistalouden menot jollakin hyvällä syyllä ja vajeiden tarkastelu rajoittuu pian pelkkiin hallintokuluihin. Kolmanneksi jäsenvaltioille annettava joustovara on sidottava siihen, kuinka paljon uudistuksia jäsenvaltiot ovat hyvinä aikoina tehneet.
Joustoa ansaitsee eniten sellainen maa, jossa velkaa on maksettu ja vajetta pienennetty, mutta siitä huolimatta tavoitteisiin ei esimerkiksi jonkin yhtäkkisen ja yllättävän tilanteen takia päästä.
Pienenä jäsenmaana vaikutusvaltamme kasvaa vahvan unionin myötä. Ja unioni voi olla vahva ainoastaan silloin, jos jäsenmaat sitoutuvat yhdessä tehtyihin päätöksiin. Siksi vahvemman aseman antaminen komissiolle budjettikurin valvonnassa on välttämätöntä. Sen tulee jatkossa vaatia selkeää ja tiukkaa linjaa sääntöjen noudattamisessa.
Ei pidä kuvitella, että tiukemmalla talouskurilla luomme tavoittelemamme vakauden ja kasvun Euroopan. Edes nyt hyväksyttyjen uusien mekanismien avulla Eurooppa ei nouse taloudellisesta uneliaisuudestaan. Koordinaatio on hyödyllistä, mutta joukko sääntöjä ei voi auttaa Euroopan julkisia talouksia tukevasti jaloilleen.
Tarvitsemme talouskasvua ja parempaa kilpailukykyä. Niitä ei saavuteta EU-säännöillä, vaan järkevillä taloudellisilla uudistuksilla - joita monet Euroopan valtiot ovat pyrkineet välttämään aivan liian kauan.