Nykyisen kriisin ensimmäiset järistykset koettiin neljä vuotta sitten. Elokuussa 2007 pankit menettivät luottamuksen toisiinsa. Epäluottamus kärjistyi seuraavan vuoden keväällä, ja syyskuussa 2008 ajauduttiin täysimittaiseen pankkikriisiin. Lehman Brothers -investointipankin konkurssi sulki joksikin aikaa pankkien luottohanat, minkä seurauksena myös reaalitalous ajautui suuriin vaikeuksiin.
Pankkikriisin ja syvän taantuman seurauksena valtiontalouden rahoitusasema heikkeni. Valtioiden tulot romahtivat yhdessä talouskehityksen kanssa, mutta menot jatkoivat kasvuaan ja uusia menoja syntyi. Muutamat Euroopan maat ajautuivat vakavaan velkakriisiin. Kreikka, Irlanti ja Portugali joutuivat turvautumaan Kansainvälisen valuuttarahaston ja EU:n rahoitustukeen.
Suomessa velkakriisiin ajautuneiden maiden ahdinkoon on suhtauduttu ylimielisesti ja syyttävästi. Arvosteluun on paljonkin aihetta, mutta menneiden syntien esille nostaminen ei auta tilanteessa, jossa tehtävänä on estää kriisin leviäminen muihin maihin ja torjua uuden pankkikriisin syntyminen. Vieressä seisovan naapuritalon palamista ei kannata seurata naureskellen vierestä.
On kohtuullista muistaa, että mekään emme ole aina olleet synnittömiä. Suomen pankkikriisi 1990-luvun alussa noudatti samaa kaavaa, joka on nähty useimmissa pankki- ja velkakriiseissä. Olisimme tuolloin hyvinkin voineet päätyä samaan tilanteeseen kuin missä Irlanti on nyt.
Tämäkin kriisi on edennyt tuttuun tapaan. Kuvaan kuuluu, että ennen kriisiä eletään kuin pellossa. Kun asiat nousukauden aikana näyttävät menevän hyvin, uskalletaan ottaa lisää velkaa. Kun näin lainatut rahat käytetään erilaisiin hankintoihin, muillakin menee paremmin. Kasvanut kysyntä nostaa asuntojen ja osakkeiden hintoja. Ihmiset kokevat vaurastuvansa ja uskaltavat ottaa vielä lisää velkaa.
Jossain vaiheessa velkaa yksinkertaisesti on otettu liikaa. Enempää ei haluta eikä saada. Tässä vaiheessa omaisuushinnat alkavat laskea. Velkaantuneiden tilanne heikkenee, kun varallisuuden arvo laskee mutta velkojen arvo pysyy ennallaan.
Tilanteeseen reagoidaan myymällä omaisuutta ja maksamalla velkoja pois. Kun omaisuutta myydään, niiden hinnat laskevat entistä enemmän. Velkojen takaisinmaksun nopeuttaminen supistaa kulutusta ja alentaa investointeja.
Sen seurauksena taantuma syvenee, työttömyys kasvaa ja konkurssit lisääntyvät. Pankkien luottotappiot kasvavat, ja niiden vakavaraisuus heikkenee. Selviytyäkseen pankit alkavat myydä sijoitusomaisuuttaan ja rajoittamaan lainanantoaan, mikä entisestään syventää taantumaa. Pahimmassa tapauksessa pankit alkavat kaatua.
Ketjureaktion torjumiseksi hallitus puuttuu peliin ja ryhtyy pääomittamaan pankkeja tai järjestämään niiden toimintaa uudelleen. Se rasittaa entisestään taantuman jo heikentämää valtiontaloutta.
Valtiontalouden heikkeneminen voi edetä velkakriisiksi. Kun verotulot eivät riitä juoksevien menojen -- mukaan lukien velkojen korot -- maksamiseen, valtio joutuu ottamaan lisää velkaa. Jos sijoittajat ja lainanantajat alkavat epäillä valtion maksukykyä, uuden velan korko nousee tai velan saanti ehtyy kokonaan. Yksinkertaisia ratkaisuja ei sen jälkeen ole tarjolla, hyvistä vaihtoehdoista puhumattakaan.
Valtion velkakriisissä piilee uuden pankkikriisin uhka. Jos valtion maksukyky joutuu epäilyksenalaiseksi, epäluottamus siirtyy valtiota rahoittaneisiin pankkeihin. Jos uuteen pankkikriisiin ajaudutaan, reaalitalouden supistumista on raha- ja finanssipoliittisin keinoin vaikea torjua varsinkin, jos liikkumavarasta suuri osa oli tullut käytetyksi jo edellisessä taistossa.
Suomen ajautuminen kriisiin 1990-luvulla noudatti edellä kuvattua kaavaa. Pankkikriisiä oli edeltänyt voimakas nousukausi, omaisuushintojen nousu ja nopea velkaantuminen. Tämä tie päättyi pankkikriisiin. Se syvensi reaalitalouden taantumaa, joka oli jo alkanut kansainvälisen talouskasvun hidastumisen ja idänkaupan romahtamisen seurauksena.
Valtion velkakriisiin ei meillä ajauduttu, joskin oltiin aivan kuilun partaalla. Syynä hyvään onneen oli se, että kriisin alkaessa valtionvelka oli Suomessa historiallisista syistä poikkeuksellisen pieni. Vuonna 1990 valtionvelka oli vain 10 prosenttia bruttokansantuotteesta, kun se senaikaisissa EY-maissa samaan aikaan oli 60 prosenttia.
Kriisin aikana valtion velkasuhde nousi Suomessa lyhyen ajan kuluessa yli 50 prosenttiyksiköllä. Jos lähtökohtana olisi ollut EY-maiden keskimääräinen velkataso, olisimme yli 100 prosentin velkasuhteella ajautuneet samankaltaiseen velkakriisiin, mihin Irlanti joutui viime vuoden syksyllä. Lainansaanti markkinoilta olisi tyrehtynyt, jolloin vaihtoehdoiksi olisi jäänyt valtion maksukyvyttömyys tai turvautuminen ulkoiseen rahoitustukeen, jonka ehtona olisi ollut tiukan sopeuttamisohjelman toteuttaminen.
Valintaa näiden vaihtoehtojen välillä ei tarvinnut tehdä. Suomi teki oman tiukan sopeuttamisohjelmansa ja toteutti joukon toimenpiteitä, jotka loivat pohjaa tulevalle kasvulle.
Vuonna 2008 Suomessa valtiontalous oli kohtuullisen vahva ja pankkien taseet olivat kunnossa. Nämä antoivat iskunkestävyyttä syksyllä 2008, kun maailmankauppa romahti. Toisen vastaavan iskun vastaanottaminen on jo paljon vaikeampaa. Siksi Suomen intresseissä on pyrkiä kaikin keinoin vaikuttamaan siihen, että valtioiden velkakriisi ei pane liikkeelle uutta pankkikriisiä ja uutta maailmankaupan romahdusta.
Kirjoittaja on osastopäällikkö Suomen Pankissa.