Kansainvälinen talouslama on herättänyt keskustelua paitsi taloustieteen kyvystä ennakoida tulevaa myös nykykapitalismin tilasta. Yliopistollisena oppiaineena taloustiedettä on verrattu taiteentutkimukseen. Yliopistojen taiteentutkimuksen professorit ovat harvoin parhaita taiteilijoita. Vastaavasti on epäilty, antaako tohtorintutkinto taloustieteessä kyvyn toimia käytännön liike-elämässä. Taloushistoria opettaa kuitenkin ainakin sen itsestäänselvyyden, että historia toistaa itseään lyhyissäkin sykleissä.
Suomessa laman merkit näkyvät tänään koskettavimmillaan yhteistoimintaneuvottelu- ja irtisanomisuutisissa, mutta 1990-luvun alun yleistä apatiaa ja toivottomuuden tunnetta ei ole näkyvillä. Suomen uuden ajan taloushistorian voimakkain notkahdus koettiin kuitenkin itsenäisyyden ajan alussa.
Autonomisen suuriruhtinaskunnan loppuvaiheessa 1900-luvun alkuvuosina Suomessa elettiin suurta nousukautta. Eino Leinon teos Pankkiherroja alaotsikoltaan Kuvaus nykyaikaisesta suomalaisesta liike-elämästä vuodelta 1914 kuvaa tätä aikaa. Maria Jotuni julkaisi vuonna 1918 nousukautta kuvanneen näytelmän Kultainen vasikka.
1980-luvun nousukauden sijoittajilla, kuten Pentti Kouri, Hannes Kulvik ja Peter Fryckmann oli edeltäjänsä. 1900-luvun alussa kasinopelurit kuten Aleko Lilius (1890-1977), Amos Anderson (1878-1961) ja Allan Hjelt (1885-1945) tekivät omaisuuksia noususuhdannetta hyödyntäen. Juridista ohjausta keinotteluun nousukauden pyörteessä tarjosivat muun muassa monella tuolilla istunut poliitikko J. K. Paasikivi ja Sveitsistä Saksan kautta Suomeen muuttanut oikeustieteen tohtori Hermann Friedmann (1873-1957).
Vuosisadan alun kuuluisista liikemiehistä Aleko Lilius ja Allan Hjelt köyhtyivät laman tultua, mutta onnistuivat luomaan värikkään kansainvälisen uran. Lilius työskenteli myöhemmin toimittajana Yhdysvalloissa mediamoguli William Randolph Hearstille ja sittemmin Marokossa.
Amos Anderson menestyi taloudellisesti liikemiehenä kuolemaansa asti. Oikeustieteilijä Friedmann, joka kehuskeli, että ennemmin loppuvat Suomenlahdesta kalat kuin häneltä rahat, koki Suomessa ennätyssuuren konkurssin, mutta vasta välirauhan aikana emigroiduttuaan sitä ennen juutalaisena Englantiin ja sodan jälkeen Saksaan. Sodan hävinneen, natsi-Saksan liittolaismaana pidetyn Suomen pankit ei koskaan jatkaneet ulosottoperintää professori Friedmannia vastaan toisen maailmansodan sodan jälkeen.
Enemmän kuin yksittäisten kasinopelurien kohtaloilla vuosisadan alun lamalla oli vaikutusta kuitenkin Suomen sisällissodan katalysoijana. Pörssiherrat vahvistivat mielikuvaa yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Kun suomalainen kansalaisyhteiskunta samaan aikaan oli väkivaltaistunut muun muassa itsenäisyystaisteluun kuuluneiden Bobrikovin ja Soisalon-Soinisen poliittisten murhien johdosta edellytykset laajamittaiselle väkivallalle olivat olemassa.
1990-luvun alun lama ei sytyttänyt uutta kansalaissotaa. Paavo Haavikon epäilemä voimakas kansallinen panostus tietoteollisuuteen ei vienyt hänen profetoimaansa katastrofiin vaan uuteen nousuun. Samalla syntyi uusi optiomiljonäärien sukupolvi. Tämän sukupolven yksilöiden sosiaalinen nousu ryysyistä rikkauteen oli toisen maailmansodan jälkeisen hyvinvointiyhteiskunnan ja luokkaerojen purkamisen tulosta. Menestyttyään on osa tämän sukupolven edustajista kuitenkin vaatinut Suomeen kovempaan luokkayhteiskuntaa, joka toteutuessaan estäisi heidän tarinansa toistumisen.
Viestintä ja talous ovat eräässä mielessä analogisia. Niin taloudessa kuin viestinnässä on kysymys ihmisten välisistä suhteista viestien vaihdon tai rahan vaihdon merkityksessä. Karl Polanyi osoitti, että yhtä hyvin kuin länsimaissa talous kytkeytyy politiikkaan, talous saattaa jossain toisessa yhteiskunnassa kiinnittyä esimerkiksi sukulaisuuteen ja uskontoon. Tästä esimerkkejä länsimaissa ovat perheyritykset tai sukudynastiat.
Jos alkukantainen talous perustui lahjan vastaanottajan mahdollisuuteen antaa vielä hienompi vastalahja, moderni tiedonvälitys on perustunut kyvyttömyyteen antaa vastalahja, ennen sosiaalisen median rikkaita muotoja, jotka edustavat uudenlaista aboriginaaliuskontoa.
Yhdysvaltalaisissa mafiaoikeudenkäynneissä 1930-luvulla tuli esiin puolustuksen puheenvuoroissa, että yhteiskunnissa tehdään rikoksia, koska kaikkien pitää elää. Myöhäiskapitalismissa ajatus siitä, että joka ei työtä tee, sen ei leipää pidä syömän, on toteutettu siten, että vapaa-ajan vietto vaikeutuu tulotason pudotessa.
Nykyihmisen mielihyvä on kytkeytynyt kulttuurisesti määrittyneeseen aistinautintoon, joka on usein teollisesti tuotettu. Frankfurtin koulukunta kysyi, eikö nyt ole mahdollista luoda ei-sortava sivilisaatio, kun ihmisen ylläpitoon tarvittava ihmistyön määrä on murto-osa aiemmasta. Onko tarpeellista, että koko yhteiskuntaa organisoivana toimintona työ on tukahduttavassa nykymuodossaan? Lama-aika on tuonut mukanaan toistuvasti työttömyyttä, mutta myös työn palvontaa. Aikamme tehokkain talous, Kiina, edustaa sekin pikemminkin luterilaista työn etiikkaa kuin hedonistista itsensätoteuttamista.
Uuden talouden teorioiden perusajatus oli, että luovuus yllätyksellisyyden ja odottamattomuuden muodossa on uusien menestystuotteiden syntymisen edellytys. Kun perinteinen sijoitustoiminta perustui odotettavuuteen ja yllätyksettömyyteen, oli uuden talouden iskusana riskisijoitus uuteen. Lama-aika nostaa toistuvasti ei-innovatiivisen tuotannon arvoa, mutta suomalainen metsäteollisuus on hyvä esimerkki siitä, ettei tuttuun ja turvalliseenkaan voi aina luottaa.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rehtori.